Eilen menin erään kynnyksen yli. Se ei ollut fyysisesti kovin korkea, mutta henkisesti se oli kuin olisin mennyt madonreiästä kohti suurta tuntematonta. Suomeksi sanoen: Osallistuin Me&I -kutsuille kaverini kotona.
Alku oli hankala. Laitoin ystävälleni viestillä epäilyksen omasta masokistisuudestani, koska tiesin kutsuilla olevan lapsia. Lähdin kotoa myöhässä, sekä meinasin ensin vain ajaa ohi kutsujenviettopaikasta ja mennä kotiin. Kuitenkin parkkeerasin autoni tien varteen ja saavuin kutsuille "tyylikkäästi" vartin myöhässä.
Paikka oli täynnä äitejä lapsineen, tuttuja ja tuntemattomampia ja minä olin yksin. Patisteluista huolimatta en uskaltanut mennä huoneen poikki kesken esittelyn vaan seurasin sitä sivusta.
Esittelyn lopuksi sain käteeni tilauslomakkeen. Oli aika mennä hypistelemään vaatteita. Katsoin lastenvaatteita vain silloin, kun joku mallasi niitä lapsilleen. Kokeilin naistenvaatteita ja söin tarjottavia. Tuntui kuitenkin siltä, etten kuulunut sinne.
Lapsia ja aikuisia kulki ohitseni sekä istui vieressäni, mutta minusta tuntui että olin hitaasti sulava mannerjää. Tuntui jotenkin "feikiltä" silitellä kaverin lapsen tukkaa, vaikka olin tehnyt niin useita kymmeniä kertoja aiemminkin. En kokenut osaavani keskustella lasten kanssa, enkä viihdyttää vauvoja, koska ne eivät olleet minun. Ne olivat minulle vieraita. Halusin olla lasten kanssa, keskustella lapsista ja arjesta. Mutta MISTÄ minä olisin puhunut? Arkeeni eivät kuulu unikoulut, sormiruokailut, vaipanvaihdot eikä muskarit.
Tapasin kutsuilla kuitenkin erään, jonka kanssa pystyin keskustelemaan tilanteestamme. Avauduin ja pystyin samaistumaan kaikkiin tunteisiin, mitä hän mainitsi. Pystyin kertomaan meidän tulevista tutkimuksistamme ja siitä kun en enää pystynyt töissä vastaamaan muistisairaille vanhuksille, miksei minulla ole lapsia. Oli ihanaa tietää, että joku muukin on sitä mieltä, että lapsettomuudesta vaietaan ihan turhaan, sillä se on osa niin monen ihmisen elämää. Kun saimme keskustelumme päätökseen, olivat kutsut jo lähes ohi.
Oli mukava saada hieman ajatuksia kasaan, joten kiitos Puuttuva palanen ajastasi! :)
Kaikesta alun pelosta ja jännityksestä huolimatta minulla oli todella hauskaa. Pystyin rentoutumaan ja nauramaan, vaikka tultuani luulin kuolevani häpeästä. Viihdyin kutsuilla vielä tunnin kuuntelemassa pienen porukan mammajuttuja, enkä tuntenut olevani lainkaan ulkopuolinen. Olin ihan onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti