Minun mielestäni olisi vähintäänkin kohtuullista, että päivittäiset huimaukset ja näkökentän kavenemiset ja voimattomuus ilmenesivät vain kotioloissa tai vähintäänkin sellaisessa paikassa ja ajassa, että saisin pitää itsellisyyteni. Työttömänä päivät kuluvat useimmiten neljän seinän sisällä, joten en tahtoisi tämän vaikuttavan siihen vähään, mitä uskallan kodin ulkopuolella harrastaa.
En lainkaan pidä siitä, että joudun istumaan kentän laidalla, kun kaikki ympärillä hämärtyy tai joudun jäämään kotiin, koska pää tuntuu painavan tonneja. Ja ainoa asia mihin pystyy, on tuijottaa tyhmänä eteensä tai puristaa silmät tiukasti kiinni. Ei auta muu kuin painaa pää käsiin. Vituttaa ja hävettää kun ei pysty. Menee hyvin siihen asti kunnes ei enää menekään. Sitten ei todellakaan mene mikään.
Haluaisin lähteä ulos ilman astmalääkettäni ja heittää parin kilometrin lenkin ilman yhtäkään hönkäystä. Tahtoisin elää viikon ilman yhtään ainutta tablettia tai sumutetta. Matkustaa ilman reseptejä ja alkuperäispakkauksia ja jättää lääkkeiden hinnat pois kuukausibudjetista. Ennenkaikkea tahtoisin unohtaa lääkärit ja jännityksen mikä vallitsee määrättyinä soittopäivinä: Onko puhelimessa virtaa, entä muistiinpanovälineet valmiina? Entä jos lääkäri ei soitakkaan? Mitä jos en kuule puhelinta? Uskallanko esittää väliin kysymyksiä ja minkähän kokoinen lasku tästäkin tulee?
Olen väsynyt ja kiukkuinen kaiken aikaa, joka solua särkee ja päässä humisee. Joka hetki on se hetki kun mikään ei mene perille. Kysymyksiä ja asioita on niin paljon ettei mitään tule ulos. Olen vain niin väsynyt. Väsynyt. Tosin jos joku kysyy, niin ei tässä mitään, alkaa olla jo parempi olo. Oikeasti minä halkean ja jatkan elämääni kahtena toisilleen välinpitämättöminä osina. Voinko lakata kantamasta itseäni harteillani ja jättää lojumaan vaikka tienposkeen? Jos saisin edes hetken kerätä voimiani jossain minne kukaan ei yllä. Olisin pienen hetken olemattomissa.
