sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Mitäs nyt kun vauvavuosi on ohi?

Maaginen vuoden rajapyykki on ylitetty! Meillä asuu nykyään taapero ja temperamenttinen tapaus onkin. Kuulema äitiinsä tullut vaikkei äitinsä sitä aina myönnäkään..

Kun lapsen tekee mieli huutaa, niin sitten huudetaan ja kun puistosta ei haluta lähteä, niin sitten lankutetaan naama punaisena rattaisiin menoa vastaan. Väsymyksen ja turhautumisen iskiessä, kieritään sylissä kuin rasvattu ja paetaan keskellä kauppakeskusta kiireesti kontaten nuolemaan läheisen kenkäkaupan lattiaa. Aurinko häikäisee ja sitä pitää kovaan ääneen komentaa lopettamaan samalla, kun aurinkolasit lennähtää sen seitsämännen sadannen kerran silmiltä bussin lattialle.

Syliin on päästävä usein ja mieluiten heti, mutta oikeestaan ei huvitakaan olla sylissä kuin noin kaksi sekuntia kerrallaan. Halitaan paljon mutta usein. Märkiä pusuja tulee joka suunnalta. Joskus saatetaan kuitenkin erehtyä puraisemaan äitiä leuasta tai läiskäyttämään kaksin käsin päin näköä niin että silmälasit lentää. Halitaan niin innoissaan että alkaa tekemään mieli pomppia ja samalla unohtuu, että se haliote äidin tukasta tai isin parrasta olikin aika tiukka ja voi tehdä kipeää. Kiipeillään pitkin seiniä vaikka kielletään ja koitetaan repiä lamppu seinältä ja verhot ripustimistaan. Ruoat maistuvat vain tiettyjen musiikkikappaleiden soidessa ja satsumaviipaleet ja talkmurut tuntuvat maistuvan paremmin lattialta.

Vaikka hermo joskus palaa, niin ON TÄMÄ KYLLÄ IHANAA. Kuormittavaa joo, mutta en vaihtais. Paitsi ehkä vaippoja!

Vauvavuoden päättymisen kunniaksi olenkin päättänyt asettaa itselleni tavoitteen: Alan taas venytellä ja aion tehdä sillan vielä ennen vuodenvaihdetta. (Siis tiedättekö sen voimisteluliikkeen, eikä mitään sillanrakennusta, okei? :D)
Herättelen samalla vähän noita vatsalihaksia eloon iloon elämän.

Mitä tavoitteita teillä on?

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Rakas Stella

Itkettää. Hetki sitten luin, että Stellan Marja Tahvanainen on kuollut.

Kymmenen vuotta sitten maaliskuun kolmas päivä, menin raskaudenkeskeytykseen. Olin 15-vuotias. Sen jälkeen elämä meni enemmän ja vähemmän päin helvettiä. Koitin painaa asiaa villaisella ja olla kuin ei mitään olisi ollutkaan, mutta samalla en oikein syönyt, en nukkunut, enkä käynyt koulussa. Lopulta kävi niin että lähinnä nukuin tai join alkoholia ja pyörin milloin missäkin. Millään ei tuntunut olevan väliä, eikä varmaan ollutkaan. Halusin samaan aikaan olla elossa ja kuolla. Lakata olemasta ja olla tuntematta mitään.

Muistan aina, kun juttelin siskon kanssa mesessä ja hän koitti parhaansa mukaan olla tukena ja linkitti minulle Stellan kappaleen Kuuntelija. Se sai aina hetkeksi jatkamaan, kun oli joku kuka oikeasti osoittaa että välittää ja haluaa tietää onko kaikki ihan okei, eikä kysele kuulumisia vain kertoakseen viimeisimmät mehevät jutut pitkin kyliä ja naureskella miten jollain menee niin huonosti.

Viimeisellä lääkärikäynnillä ennen keskeytystä näin ultrakuvan, mikä syöpyi verkkokalvoilleni. Muistan edelleen miten vauvanalku siinä köllötti, vaikka poitsun kanssa jouduttiinkin ravaamaan usein ultrassa ja olen nähnyt monia kuvia sen jälkeen. Kotona kuuntelin Stellaa ja piirsin ultrakuvasta kuvan, jonka yläpuolelle kirjoitin sanat "Kestänkö kaiken sen mitä vaaditaan?" Ajattelin, että olisin ottanut siitä tatuoinnin, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Piirros on kuitenkin edelleen tallessa.

Kun itsetunto ja omanarvontunto oli pohjalukemissa, Korkokengät koitti liinoihin kääriä, parantaa.

Masennuskauden ollessa pahimmillaan, usein joko kuuntelen Stellaa, tai luen kappaleiden sanoja ja pääsen aina hetken taas eteenpäin. Kuulin Stellaa ensimmäisen kerran vuonna 2005 Aamunkuiskauksen muodossa koulun aamunavauksessa. Lapsettomuuskriisin aikana Hipaisun päässä antoi voimaa, että ehkä vielä on meidänkin vuoro. Meidän häissä bändi ei vetänyt Stellaa, koska tabulatuureja ei löytynyt, mutta muutama kappale soi tietokoneelta. Häävuoden joulukuussa käytiin häämatkalla Tukholmassa ja laivalla lauloin Häävalssin karaokessa. Lauloin poitsulle Stellaa ensimmäisen kerran, kun hän oli parin viikon ikäinen, eikä laulamisesta meinannut tulla mitään, kun itku otti vallan lähes jokakerta.

Stella on näytellyt erittäin suurta osaa siinä, että minä olen täällä edelleen. Elän, hengitän ja olen toiveikas ja ehkä vähemmän peloissani. Aikaa sitten rikkirevitty ja epäkunnossa, mutta varaosin korjattuna. Menen läpi hangen ja roudan. Itseni ja perheeni takia, sekä tietysti hyvittääkseni Stellalle sen, mitä se on antanut minulle.

Kiitos Stella ja lepää rauhassa Marja Tahvanainen ❤

Aamupaskalla

Arvostan vanhempia ja vanhemmuutta, mutta kyllä minä suuresti kaipaan ja odotan sitä hetkeä kun voi käydä aamupaskalla ilman että joku roikkuu housuissa ja jaloissa kiinni itkien ja huutaen. Ei auta lelut, ei naksut, ei ämpäri eikä kylpylelut, ei lukeminen, ei lastenohjelmat eikä musiikkivideot. Pyykinpesukoneeseen pitäisi päästä, vaan luukku on kiinni, samoin pitäisi päästä tutkimaan vessanpyttyä, mikä ei tietenkään onnistu, koska siinä istutaan.

Meillä muuten jätettiin pari yötä sitten pinnasänky historiaan, kun vaihdettiin tilalle 80-luvun perintosänky. Nykyisessä sängyssä on myös pinnat, mutta niistä osan saa irroitettua, jotta sänkyyn tulee ns. oviaukko, sekä laidan saa irroitettua. Muutos on mennyt hyvin, lukuunottamatta tämänaamuista heräämistä klo 4.40. En edes muista milloin poitsu olisi viimeksi herännyt noin aikaisin, mutta on siitä jo useampi kuukausi. Normaalisti meillä nukutaan n. klo 20.30/21 - 7/8 välinen aika.

Täällä on jo pariviikkoa kestänyt vaihe, kun huudetaan aivan joka asialle ja aivan joka asiasta. Sain poitsun huutokonserton takia jopa juopuneelta paskaa niskaan bussireissulla. Oli tosi ihanaa, kun muutenkin olisin halunnut vajota maan alle, kun se lapsen huuto ei vaan loppunut vaikka mitä teki.

Olisi ihana liikkua ulkona, kun on nämä aurinkoiset ilmatkin, mutta pelkään vaan sitä, milloin huuto taas alkaa.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Simpukka ry 30 vee!

Tällä viikolla vietetään Simpukka-viikkoa, mikä huipentuu Lapsettomien lauantaihin 12.5.2018. Samalla Lapsettomien yhdistys Simpukka ry juhlii 30-vuotista taivaltaan! Jes!
Teette upeeta työtä! Kiitos <3

Kun Simpukka ry aloitti toimintansa, Suomen tasavallan presidenttinä toimi Mauno Koivisto, valuuttana toimi markka ja Suomen ensimmäinen koeputkilapsi täytti neljä vuotta.

Nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin Suomen tasavallan presidenttinä toimii Sauli Niinistö, valuuttana toimii euro ja Suomessa on syntynyt hedelmöityshoitojen avulla jo yli 40 tuhatta lasta, n. 2500 vuosittain (Ovumia) ja jopa presidenttiparin uutisoitiin toivoneen lasta jo pidempään.

Tahattomasta lapsettomuudesta puhuminen on yhä vähemmän ja vähemmän tabu ympäri maailmaa ja Suomessa näkyy ja kuuluu Simpukan tekemä työ eri tapahtumien, parisuhdekurssien, luentojen, tv- ja radioesiintymisten, vertaistukiryhmien, somekanavien sekä blogien ja vlogien kautta, unohtamatta sitä ainoata oikeaa Simpukka-lehteä.

Ennen lapsen syntymää odotin uutta lehteä aina kuin kuuta nousevaa. Nyt väliaikaisesti kannatusjäsenenä ollessani saan yhden lehden vuodessa ja olen huomannut odottavani sitä aivan samalla innolla.
Lapsettomasta lapselliseksi lapsettomaksi muuttuminen ei ole käynyt ihan kivuttomasti. En osaa samaistua moniin "äitijuttuihin", sillä en kaipaa ensimmäisenä aamulla kahvia ja viimeisenä illalla lasillista viiniä ja huomaan usein ahdistuvani, jos leikkipuistossa on minulle entuudestaan tuntemattomia vanhempia. Koen edelleen jonkinlaista alemmuuden tunnetta kaikkia muita lapsellisia kohtaan. Toisaalta en ilmeisesti kuulu enää lapsettomiinkaan, eikä sanoillani ole lainkaan painoarvoa sen jälkeen, jos joku käy profiilissani ja huomaa että minulla on lapsi, vaikken ole maininnut asiasta muualla lainkaan. Mietin aina kirjoittaessani, että luetaanko blogiani enää lapsettomuusblogiksikaan.

Kyllä minulla on toiveissa toinenkin lapsi, mutta asia ei ole tällä hetkellä ollenkaan ajankohtainen, joten en myöskään osaa nyt mennä täysillä siihen fiilikseen mukaan, kun sitä lasta ei toiveista huolimatta kuulukaan, vaikka tiedän täysin miltä se tuntuu. Toivon hartaasti etten tunne sitä lainkaan ennenkuin toisen lapsen yritys on ajankohtainen, sillä kun se tunne tulee, se musertaa alleen täysin, eikä hetkeen nää mitään muuta kuin menetyksen.

Mitä olisi voinut olla. Mikä tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Minkä haluaisi huutaa kaikille. Mistä olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Milloin on koottava itsensä uudelleen pala kerrallaan ja silti jää yksi kateisiin.

Itse puhun avoimesti meidän lapsettomuushoitotaustasta, mutta olen avoin myös masennukseni, endometrioosin sekä adhd:n suhteen. Avoimuus on auttanut minua eteenpäin oli tilanne mikä tahansa ja näiden vuosien aikana olen havainnut sen, että tökeröjä kommentteja enää harvemmin kuulee. Ensimmäisen askeleen otto oli kyllä hirvittävä, vaikka täällä blogissa anona olin kirjoitellutkin aivan yrityksen alusta lähtien. Lopulta löysin itseni ohjaamasta vertaistukiryhmää, kahdesta lehtihaastattelusta sekä radiosta. Nyt lapsen kanssa koitan saada itseeni iskostettua ajatuksen, että lapsettomuuden kokemuksen jälkeen on silti ihan ok juttu (ja erittäin suotavaa!!) myöntää oma uupumuksensa, väsymyksensä ja avun tarpeensa siellä lapsiperhearjessa, jos sellaista ilmenee. Vaikka olet ihan super, niin ei aina tarvitse olla. Supermieskin oli välillä Clark Kent ja veti lonkkaa jotta jaksoi taas.

Nyt eksyin jo niin pahasti aiheesta, että toivotan kaikille oikein hyvää Simpukka-viikkoa! Toivon myös, että käytte ahkerasti Simpukan tapahtumissa ja tsekkaatte mitä muuta Simpukassa on tarjolla.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Kuinka suhtautua muuttuneeseen kroppaan?

Aiiiiivan kamalat itsetunto-ongelmat raskaudenjälkeisen maharöllykän takia. Joinakin päivinä tuntuu kuin olisin lähes "vanha" itseni ja joinain päivinä taas tuntuu että olen vain yksi epämiellyttävä taikinakasa. Olen alkanut olemaan sinut sektioarpeni kanssa, mutta en yhtään tiedä miten saisin itseni olemaan sinut nykyisen löysän vatsanahan kanssa. Vaikka paino ei ole laskenut lasketun ajan +19 kilosta kuin 4-5 kiloa, niin olen paljon solakampi mitä vielä vaikka puoli vuotta sitten.

Sektiosta tulee nyt 11 kuukautta, enkä ole urheillut päivittäisten askareiden lisäksi lainkaan. Arpi ja vatsa ovat edelleen kipuilleet, eikä oikein mistään saa tietoa kuinka sektion jälkeen urheilu pitäisi aloittaa. On kuitenkin täysin eri asia, jos lapsen on ponnistanut alakautta pihalle, kun että vedetään vatsa auki, otetaan erilleen vatsalihakset ja muu kama ja vielä avataan kohtukin ja revitään sieltä lapsi pihalle. Siinä ei ihan heti kotiutuessa kannata alkaa ensimmäisenä tekemään vatsalihaksia! Toki erkaumaa voi olla vaikkei sektiota ole tehtykään, mutta mutuna sanoisin, että vatsan lihaksistoon vaikuttava leikkaus tekee liikunnan aloittamisesta hieman erilaista.

Mistä löytää _faktatietoa_ siitä milloin ja miten vatsatreenit kannattaisi aloittaa? Netistä löytyy lähinnä pilipalivideoita ja -tekstejä mitkä perustuvat mututietoon. Lääkärit ja neuvolahoitajani eivät ole ottaneet kantaa koko asiaan. En haluaisi kuitenkaan loppuelämääni pitää vatsalihaksiani säästöliekillä ja jatkaa pullautumista. Olisikohan fysioterapeutista apua?

Kaipaan kokemuksia sektion läpikäyneiltä. Oletteko saaneet helposti tietoa kuinka aloittaa vatsalihaksia rasittava liikunta sektion jälkeen?