lauantai 9. syyskuuta 2017

Kuplaton ja katkera

Ugh.. Ei tullu sypelääkärille menosta mitään, kun laps oli kipeenä ja mies oli unohtanu koko lääkärin ja luvannu mennä talovahdiks kaverilleen, kun siellä oli remonttityypit. Koska ei ois ollu järkee mennä lääkärille lapsen kanssa, niin piti perua ja siirtää aikaa. Seuraava vapaa aika onkin sitten lokakuussa, jolloin lapsen syntymästä on jo 4 kuukautta. Vaikka lääkäriksi sattuisi sektion hoitanut lääkäri, on aikaa kulunut jo niin paljon, että tuskin hänkään siitä muistaa mitään. Ahdistaa ja mietin vaan, että taitaa olla turha reissu tulossa! Lääkäri lukee papereista ja kattoo ultralla haavan tai sitten ei. Tuskin tuossa vaiheessa ultraamisestakaan on mitään hyötyä. Entä jos joku kerros onkin kiinnittynyt väärään paikkaan, jos haavasta vetäisty lanka oli oikeasti ommelta? Pitääkö vatsa avata uudelleen?

Minusta ei kyllä ole normaalia, että yli kolme kuukautta sektiosta haava on päivittäin niin kipeä että on käytettävä särkylääkettä tai kylmäpussia. Tietyt asennot provosoivat kipuja, enkä pysty olemaan esimerkiksi vatsallaan lainkaan. Vauva syö vain kehtoasennossa ja jos syöminen kestää yli puoli tuntia, alkaa haavalla sykkivä ja viiltävä kipu. Alan olla aika loppu näiden kipujen kanssa ja haluaisin vain sen sypelääkärikäynnin pois päiväjärjestyksestä, jotta pääsisin käsittelemään tätä kaikkea.

Missä on minun vauvakuplani? Päälimmäisenä tunteena ovat vain katkeruus ja ahdistus. Vauvan kanssa arki sujuu, vaikka väsyttääkin, mutta itsellä on kauhea riittämättömyydentunne. Ensin ei lasta meinannut tulla ollenkaan, sitten se ei halunnut syntyä ja nyt tuntuu etten riitä. Tämän viikkoa kestänyt tiheän imun kausi oikein ruokkii näitä omia syyllisyydentunteita. Tiedän että maitoa tulee, mutta miten vauvan kehitykselle käy, kun ei viihdy leikkimatolla eikä ehdi treenailla vatsallaan päänkannattelua, kun kaikki aika menee rinnalla tai itkiessä (tai rinnalla itkiessä)? Vauva ei nuku päiväunia oikeastaan ollenkaan vaikka kuinka nukuttaisi, eikä itsellekään jää päivällä lepoaikaa. Vauva nukkuu tasan sen ajan, mitä pysytään liikkeellä repussa, vaunuissa, pallolla, sitterissä tai keinussa. Onneksi yöt menee keskimäärin kahdella aamuyön heräämisellä vaikka kerralla syömisessä kestää yleensä tunti eli alkuyön saa itsekin vähän nukuttua.

Miehellä alkoi koulu, joten meillä alkoi oikea arki. Huomaa kyllä heti eron siinä miten oma aika rullaa. Ensin hoidetaan lapsi ja sitten jossain välissä syödään ja peseydytään itse. Miehen tullessa koulusta, pitää vielä opiskella ja tehdä läksyt.

TMI!
Vaikka toinen on päivät puhelimen päässä, niin ei tietenkään voi enää vaan ojentaa lasta toiselle et hei meen nyt paskalle nii viihdytä sinä tätä sillä aikaa :D Vessakamuihin on kissan myötä tottunut, mutta onhan se nyt eri kuin että pitää kissan seurailun lisäksi hytkyttää lasta ja lauleskella ja lukea samalla kun koittaa suoriutua mahdollisimman nopeasti sieltä vessasta ulos! :D
TMI LOPPUI!

Onneksi psykakäynnit ovat jatkuneet  keskeytymättä nyt puolentoista vuoden ajan ja olen saanut sieltä paljon ohjeita jaksamiseen. Minuu oikeasti huvittaa miten itsellä tämä vauvan kanssa jaksaminen on enemmän omista ajatuksista ja unenmäärästä kiinni kuin vauvan mielialoista. BDI eli masennustestin tulokset ovat taas nousseet, mutta kun tihennettiin käyntejä, niin uskon (ja toivon) että pian ne taas laskevat. 11 vuotta masennuksen kanssa elellessä jaksaa silti aina uusi huono kausi yllättää eikä siihen ehdi varautua. Kun vihdoin on tämä vauva niin odotin, että kaikki lapsettomuuden aikainen paha olo ja riittämättömyys olisi mennyttä, mutta niinpä niin... Vituttaa kun aina on joku asia mikä jäytää tuolla takaraivossa ja painaa mielen matalaksi. Ajatukset on hyvä saada jäsenneltyä ennenkuin paska on jo räjähtänyt lautaselle. Onnea on hyvä hoitosuhde psykalle, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Onko muita keillä puoliso on opiskellut vauva-arjen keskellä? Miten olette tsempanneet läksyhelvetin keskellä? Saako yhden lapsen vanhempi tunnustaa olevansa väsynyt? Päikkäreille tainnutuskeinoja kaipailen myös, eli nyt saa tuputtaa niitä ohjeita! Kaikki vertaistuki on tervetullutta. Haukkuja en tarvii, paskamutsi fiilis on jo muutenkin ✌

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Äitiyteen hukkunut

Hoplaa.. Kaksi ja puoli kuukautta on kulunut. Poika on saanut nimen ja itsestä alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että alan toipua koko tuosta käynnistely- ja synnytysrumbasta. En tosin osaa ajatella synnyttäneeni, vaan edelleen tuntuu siltä, että meille on nyt vaan tämä poika syntynyt ja tässä sitä perheenä elellään.

Poika on kyllä aivan hurmaava! Alussa se oli vaan sellanen pieni ruttuinen mytty ja nyt hää onkin yhtäkkiä ihan oma persoonansa. Hyvin temperamenttinen pikku velmuilija. Kuukauden päivät ollaan jo hymyilty ja vähän kiukuttaa, että se ensimmäinen hymy osoitettiin neuvolalääkärille eikä meille vanhemmille. Jokapaikkaan pitäisi tarttua, lelut kiinnostaa ja nyrkki pitää olla kurkussa saakka 24/7 :D

Jaa sit se äitiys... No täällä ollaan likanen tukka pompulalla, liivit ja paidat maidossa, kaikennäköstä vuotoo vähän millon mistäkin. Kauhea turvotus ja haavakivut ovat läsnä päivittäin. Pari päivää sitten tein vielä tyhmästi, kun leipälautanen käsissäni humpsahdin sohvalle ja sektiohaavalla tuntui repäisevä kipu. Ei auta ibuprofeeni eikä parasetamoli (kylmäpussi onneksi auttaa hetken), eikä vitutus ainakaan helpota tässä paranemisprosessissa. Olen onneksi saanut käydä purkamassa tuota synnytyksen kulkua psykologisella sairaanhoitajalla, sy(nnytys)pe(lko)kätilöllä ja ensiviikolla olen menossa vielä sypelääkärille asian tiimoilta.
Olen edelleen todella ahdistunut ja katkera koko sairaalaepisodista ja siitä, kun omat muistikuvat sieltä on todella hataria ja että yksi hoitotapahtuma on jätetty kirjaamatta ja nyt tuntuu että kaikki siellä luulee et olen joku kukkelikuu, kun jauhan siitä asiasta kokoajan.

Hurjasta alusta huolimatta ollaan saatu imetys toimimaan ja poika onkin kolmen vuorokauden ikäisestä lähtien ollut osittaisimetyksellä ja viikon ikäisestä täysimetyksellä! Voittajafiilis! Oma aika on tosin rajoittunut lääkärikäynteihin, päiväuniin ja yhteen puolen tunnin kauppareissuun. Muutaman kerran on ihan itku tullut, kun lapsen kanssa oikeasti on nyt sen 24/7 (eli katson kun poika syö niitä nyrkkejään eiku.. :D) kun minä ja pumppu ei tehdä yhteistyötä. MUTTA: Sitten kun on saanut nukuttua ja poika on taas rinnalla ja nyhrää tissiä, vaatetta ja tukkaa, niin onhan tää vauva-aika nyt oikeesti niin lyhyt aika, että turha tässä on lopettaa. Jos miettii, että tässä on jo kohta kolme kuukautta imetetty ja tavoite on ainakin se puoli vuotta imettää, niin puoliväli häämöttää! Eikä sitä koskaan tiedä, jos poika vaikka huomenna itse päättääkin ettei tissi enää maistu, yhyy. Maidonkerääjillä olen saanut pienen maitoarsenaalin pakastimeen, joten periaatteessa voisin kyllä ottaa omaa aikaa vaikka pari tuntia, mut mihinkä sitä yksin kotoaan lähtisi?

Anteeksi taas kovasti, kun ette ole kuulleet tältä suunnalta mitään, mutta olen ollut todella väsynyt ja jatkuvasti pojan kanssa menossa. Varmasti ihan kamalaa luettavaa, kun lähinnä vaan oksentelen näitä sanoja tänne :D
Meillä ei ole vielä arki täysin muovautunut, sillä mieskin on ollut lomalla. Saas nähdä miten meillä menee, kun mies lähtee takaisin kouluun!

Mistä haluaisitte lukea?

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Poika on syntynyt

Moikka vaan kaikille!
Tiedän että odottelette innolla kuulumisia, mutta oon vaan nyt niin poikki etten jaksa alkaa vielä avaamaan synnytysjuttuja tahi arkihommia enempää.

Meille syntyi terve poika rv 41+0, kahden päivän epäonnistuneen käynnistysyrityksen, pidentyneen avautumisvaiheen ja synnytyksen pysähtymisen jälkeen kiirellisellä sektiolla vauvan sydänäänen laskujen takia ja sit tuli vielä kohtutulehdus vihreän lapsiveden takia ja vauvalle siitä infektio ja siitä sit pieni tehohoitoon. Lapsivesien menosta poitsun syntymään menikin lähes 33 tuntia ja vihreästä lapsivedestä mainittiin kätilölle kahdesti n. 12h ennen leikkuriin joutumista.

Poitsu on nyt karvan päälle 2 viikkonen ja oon edelleen tosi ahistunu koko asiasta, kaikesta huolesta vauvaa kohtaan ja omasta voinnista ja kaikesta mitä sairaalassa tapahtui. Muistissa on paljon aukkoja, enkä oo oikein osannu vielä käsitellä koko asiaa. Tämä toipuminen on ollut ihan kamalaa, kun ei voinu ottaa tuota vauvaa aluks ees syliinkään tai mitään ja oma itseluottamus oli ihan nollissa.

Toki toinen on vielä myös sen verran pieni, että mitään tiettyä arkirutiinia ei ole syntynyt. Vauva nukkuu, kakkaa, syö, huutaa, pissaa ja itkee millon sitä huvittaa ja tällä hetkellä eletään sen mukaan. Koitan kovasti ymmärtää, että nyt hän on saapunut, mutta mielessä kalvaa aivan järkyttävä synnytyspettymys.
En oikein osaa ajatella synnyttäneeni, koska vauva leikattiin katon kautta pihalle, vaan puhun enimmäkseen vauvan syntymästä. Minun on vaikea yhdistää tätä lasta siihen, joka oli vatsassani ja välillä tulee tunne että "ihanaa mikä mussukka tätä onkaan", mutta välillä mietin että " kuka tuo on ja mistä kotoisin ja onko se tullut jäädäkseen". Me vasta tutustutaan. Imetys on kyllä auttanut jonkin verran tässä suhteen luomisessa, mutta senkin alkutaipale oli kivikkoinen, vaikka nyt täysimetyksellä mennäänkin.

Mitään tarkkaa synnytyssaagaa en tänne blogiin aio kirjoittaa, koska itsellänikään ei ole täysin hajua mitä on tapahtunut, milloin, miksi ja kenen toimesta, mutta ehkä suurpiirteittäin saattaisin saada jotain aikaan.

Palaan kuitenkin kertomaan lisää niin pian kuin suinkin vain mahdollista!

- Spukka ja poika

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Viivyttelijä

Ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä ja pelot alkaa nousta. Vauvapalstat täyttyvät muiden vauvojen syntymäilmoituksista ja onnitteluja tulee kirjoitettua useampia jokapäivä. Nyt on alkanut jo tuntua vähän pahalta, kun Facebookin seinä on täynnä vauvojen kuvia. Onnittelen muita ja samalla pelkään, etten tule vieläkään itse saamaan niitä onnitteluita. Että joudun ilmoittamaan, ettei meille elävää lasta tullutkaan ja vastaanottamaan osanottoja. Jokainen päivä ilman vauvaa on liikaa. En pysty rentoutumaan, koska en voi luottaa kuin tuntoaistiini lapsen vointia arvioidessa. Liikelaskentaa suorittaessa mietin, mikä on tarpeeksi suuri liike laskettavaksi ja entä jos vain kuvittelin jonkun liikkeen. Huomenna käynnistetään synnytys, mutta koko ajatus tuntuu ihan absurdilta. Viimeyönä näin unta, että tulimme kotiin ilman vauvaa ja purimme tavarat pois, enkä nyt pääse tästä ajatuksesta eroon. Tule jo vauva!

maanantai 29. toukokuuta 2017

Tänään jo 40+2

Edelleen ollaan yhdessä kasassa. Tällä viikolla käynnistellään, jos vauva ei alkuviikosta synny itsekseen. Vihdoin!

Nukkuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, kun lonkat kipuilee, eivätkä kestä kyljellään oloa lähes lainkaan. Alkaa olla uniasennot aika minimissä, koska vatsallaan ja selällään olokin on suljettu aikaa sitten laskuista pois. Viimeviikolla ihan herkistyin, kun sain keskeytymätöntä unta kerralla jopa viitisen tuntia ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Kokonaiset viisi tuntia ilman kipuja! Tunsin itseni niin levänneeksi.

Kun raskauduin, niin ajattelin että en valita raskauden takia vaikka mikä olisi, mutta kremppojen ja huolien tullessa tajusin minäkin oman inhimillisyyteni. Jotenkin oli saatava purettua sitä omaa oloa, jotta jaksoi taas eteenpäin. Olisihan se ollut idyllinen ajatus, että hoidoista raskautuneena olisi jo vain niin kiitollinen siitä, että raskautuminen onnistui, jotta se peittäisi kaikki epämieluisammat asiat alleen, mutta näin ei omalla kohdallani ollut. Valitettavasti päätoiveenani on saada lapsi, eikä niinkään olla raskaana. Suoraan sanottuna raskaana olo on ollut välillä ihan perseestä näiden kipujen ja niistä johtuvan väsymyksen, sekä vauvan koosta ja voinnista tulleiden huolten takia. Viimeinen raskauskolmannes on ollut henkisesti todella rankka, kun monta viikkoa tuli ennenaikaisia supistuksia, ja kauppaa kauemmas ei voinut kotoa lähteä. En ole esimerkiksi nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, kun ei olla voitu mennä käymään noiden supistusten takia. Hieman ottaa psyyken päälle..
Kun "täydet viikot" tulivat täyteen ja supistuksia sai alkaa tulla ihan luvan kanssa, niin olen uskaltanut liikkua taas vapaammin. Tosin nyt ei sitten ole puhettakaan, että voisi enää lähteä sukuloimaan monen sadan kilometrin päähän, kun synnytys on niin lähellä, eikä meillä ole omaa autoa. Eli valivali taas :D

Päivät ovat rullanneet aika samanlaisella kaavalla eteenpäin. Teen liikelaskentaa useita kertoja päivässä, katson Netflixiä, järjestelen kotia (minkä saan) ja yritän pysyä aktiivisena. Sometan paljon ja olenkin joutunut nyt tietoisesti tekemään pesäeroa puhelimestani.

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, koska en ole oikein osannut selvittää, mitä tulen tekemään tämän blogin kanssa. Onko tämä enää lapsettomuusblogi? Jos kaikki menee hyvin ja saadaan vauva elävänä kotiin, haluanko ja jaksanko kirjoittaa tulevasta vauva-arjesta?

Luonnollisesti nyt raskausaikana elämä ja kiinnostus on täysin kiinni kaikessa raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sillä onhan tässä ollut pakko valmistautua ajatuksen tasolla myös siihen vaihtoehtoon, että kaikki menee hyvin ja meille ihan oikeasti se vauva tulee kotiin. Olen yrittänyt pitää somekanavani suht siistinä raskauspostailuista, mutta annoin itselleni luvan käyttää yhtä kanavaa sellaisena vauvakammiona että oksat pois.

Muttamutta... Olen pitänyt tätä blogia jotenkin ennenkaikkea lapsettomuusblogina, enkä ole oikein uskaltanut kirjoitella tänne samaan tapaan kuin ennen. Suurin osa teksteistäni on valitusvirsiä, enkä ole oikein uskaltanut jatkaa samalla linjalla, joten aiheet ja kirjoitustyyli on hieman hakusessa. Saanko kertoa, ettei raskaus ole ollut auvoista ja vaikka maha onkin ollut ihana ja sitä tulee varmasti ikävä, niin olen iloinen päästessäni siitä eroon ja saavani toivottavasti lapsen sen tilalle?

Koen edelleen huonoa omaatuntoa postatessani jotain raskauteen tai vauvaan liittyvää, mutta silti ylpeänä laitan taas uuden kuvan venyneestä mahastani someen, sillä tällä hetkellä elämäni kirjaimellisesti pyörii napani ympärillä. Se on suuri osa arkeani. Useiden viikkojen levossa ja nyt kärsimättömänä synnytystä odotellessa minulla on ollut hyvin paljon yhteistä aikaa mahani kanssa. Se kun kulkee tuossa mukana 24/7. Olen kokenut muutenkin helpommaksi postata kerralla "kuulumiseni" jonnekin, mistä useampi voi ne kerralla nähdä, kun vastailla kymmeniin "joko joko" tekstareihin (ei sillä, kiva toki että kyselette :D). Olen siis sillä tavoin laiska. Olen myös ottanut saman kannan kuin ennen raskautta: Jos ei pysty tai halua seurata lapsiin liittyviä aiheita, ei niitä tarvitse seurata. En halua satuttaa ketään omilla postailuillani, mutta en myöskään aio rajata omaa somekäyttäytymistäni sen mukaan, että jostain saattaa tulla paha mieli. Internetissä se on mahdotonta. Uskon siis, että jos postailuni tuntuvat pahalta, niitä osataan siinä vaiheessa olla katsomatta. Vaikken halua satuttaa, en silti voi maagisesti lakata olemasta raskaana ja odotan ihan super innolla, että tämä lapsi nyt tästä syntyisi, jotta pääsen viettämään lapsiperhearkea, jota olen tarpeeksi pitkään odottanut. Yllättäen ei siis arkeeni kuulu oikein muuta.
Toivon, että synnytys menee hyvin ja aion olla iloinen tulevasta lapsesta, sillä itseäni aktiivisena lapsettomuusaikana mikään ei satuttanut niin paljon kuin se tieto, ettei vanhempi arvosta lastaan tai pidä hänestä huolta.

Onko ideoita mitä teen blogin suhteen?