torstai 28. maaliskuuta 2019

Kiitos

Hei kaikki lukijat ja matkallani varjelleet!

Olettekin varmaan huomanneet, että blogi on ollut pidemmän aikaa aika hiljainen. Siihen on ihan ymmärrettävä syy: Olen pitänyt blogia ennen kaikkea alustana purkaa ja jakaa lapsettomuuden kokemusta.

Sain hartaasti toivomani lapsen, enkä tiedä uskallanko ihan realistisesti edes unelmoida toisesta lapsesta, joten lapsettomuuden arvet eivät enää aktiivisesti punoita, vaan ovat muovautuneet ja haalenneet sitä mukaa, kun olen kasvanut tähän äitiyteen, joka yllättää edelleen joka päivä.

Täällä elellään tiiviisti ruuhkavuosia ja olen huomannut löytäneeni uuden aiheen mistä on mukava kirjoittaa ja mihin voin uppoutua töiden ja perhe-elämän lomassa ( Budjettikuningatar ).

Nyt on aika keskittyä tähän olemassaolevaan perheeseen ja siihen, miten olla vahvempi ilman että unohtaa olevansa hauras ja hyväksyä itsensä ja kokemuksensa sekä ennen kaikkea keskeneräisyytensä.

Kiitos, että olitte osana tätä koko elämäni mullistanutta matkaa.

Olen ikuisesti kiitollinen kaikista näiden vuosien aikana tulleista kommenteista, tekstareista, puheluista, lenkkiseurasta, haleista, ymmärryksestä sekä vertaistuesta. ❤️

Terveisin, Annika Spukka

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Alamäki - ylämäki - tasainen

Paljon on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Olen saanut tunteeni hallintaan. Mietin jopa, että liekö tuo edellinen alamäki johtui ADHD-lääkkeen aloittamisesta, kun palikat etsivät vielä paikkojaan. Opin sanoittamaan ajatuksiani selkeämmin. Olo on taas paljon kevyempi ja päätin hakea töihinkin.

Poitsu kasvaa ja kehittyy ihan silmissä. Näyttää aivan isältään, mutta jutut on samalaisia kuin äidillä. Meillä nauretaan paljon, mutta meillä myös kiukutellaan. Maito tarjotaan väärästä kupista, eikä haluttaisi mennä pytylle vaikka on kamala vessahätä. Vaippaa haettaessa pissataan vaatehuoneen lattialle ja juostaan karkuun. Kiipeillään ja tasapainoitellaan.

Puhetta tulee vaikka millä mitalla, mutta suomea vasta muutama sana (isssiiiii, kankka ja eijeijei). Meillä tosin osataan viittoa mm. kiitos ja lisää ja syödään suht siististi haarukan lisäksi lusikalla. Jes!

Kakkahommista:
Poitsun kanssa on vessailtu 4,5kk iästä lähtien. Ollaan koitettu tarjota pottaa ja supistajaa, mutta ei suostu niissä istumaan. Neuvolasta sanottiin, että ei tarvitse opetella, jos lapsi ei siihen halua, kun pytyllä kuitenkin käy. Vietiin pottajutut nyt pois vessasta pölyyntymästä ja varastoon. Välillä oli lähes puolen vuoden jakso pytyltä kieltäytymistä, kunnes uusi herkkyyskausi alkoi.
Nyt voisi oikeastaan sanoa, että meillä ollaan kakkakuivia, sillä vahinkoa (eli en ole tajunnut viedä ajoissa vessaan) ei tapahdu enää edes viikottain. 99% kakoista päätyy pyttyyn. Wohoo! Vaipattomuus täältä tullaan!

Kun oma lääkitys saatiin kohdalleen ja sain vedettyä pääni pois perseestäni, saatiin myös kontaktia ulkomaailmaan. Poitsulla on ollut jo parit leikkitreffit ja aloitettiin viimeviikolla uusi harrastus. Huomaa miten toinen nauttii kun saa mennä, tutkia ja peuhata ja miten ylpeä on itsestään kun saa tehdä omia juttujaan. Niin ja on äidilläkin ollut mukavaa. Poitsusta on kuoriutunut myös erinomaisen mukava matkustuskumppani. <3

Kaikista suurin arjen helpotus oli, kun opeteltiin nukkumaan päiväunet omassa sängyssä. Tai ylipäätään jossain sängyssä ja sisätiloissa. Olen uskaltanut itsekin levätä.

torstai 15. marraskuuta 2018

Uupumus ja syyllisyys

Kylläpä olen yksinäinen. Vaikea myöntää että näin on. Olen kysellyt seuraa kahville, lenkille ja leikkipuistoon ympäri Facebookia ja ladannut Momzien, mutta ei matchaa.

Eniten käy lasta sääliksi ja tulee paha mieli, kun sillä ei kohta kahteen kuukauteen ole ollut omanikäistä leikkiseuraa. Neuvolasta sanoivat että avoimiin päiväkoteihin ja muuhun toimintaan saa neuvoja ja apuja Pikkulapsityöryhmästä (kuten aiemmallakin paikkakunnalla), mutta Pikkulapsityöryhmästä ilmoitettiin,että neuvolasta neuvovat tallaiset asiat. Ollaan siis oltu kotona. Käyty kaksin toistaiseksi tyhjissä puistoissa. Enää en jaksaisi edes lähteä.

Avoimet päiväkodit ovat toisella puolella kaupunkia, minne kestää bussilla vaihtoineen lähemmäs tunnin. Sieltä löytyisi sisäleikkipuistokin. Pitäisi lähteä heti aamulla jotta rattailla pääsee maksutta ja silti pitää maksaa takaisin pääsystä ja jättää lapsi rattaineen bussin keskitilaan yksin maksun ajaksi.

Ollaankin yleensä pitemmät matkat liikuttu rattaitta ja useimmiten alle 6 km matkat kävellään suosiolla. Lähimpään puistoon, missä saattaa olla lapsia samaan aikaan, on matkaa lähemmäs neljä kilometriä.

Missä syödään ja mitä syödään lapsen kanssa, kun nauravat nakit ja lihapullat eivät ole vaihtoehto? Missä saa oman ruuan lämmitettyä ja missä voit vaihtaa vaipan? Minne voit mennä lenkille niin että kukaan ei nää ja itkeä?

Olen kokoajan kiukkuinen. Tiuskin, huudan ja ahdistun. Haluan olla yksin vaikka haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina ollut hyvä tutustumaan, mutta olen huono pitämään yllä kaverisuhteita. Nyt koen epäonnistuneeni, kun tuntuu ettei kukaan halua edes tutustua. Olenko niin epämiellyttävä ihminen?

Tekisi mieli laittaa lapsi päivähoitoon ihan vain siksi jotta sillä olisi ikäistään seuraa. Lähellä on useampi päiväkoti. Vaan kun en halua lastani hoitoon, vaan haluan lapselleni ystäviä. Olen itse sille esteenä, sillä en jaksa enää etsiä, eikä kukaan tule meitä täältä kotoa hakemaankaan.

Pari päivää sitten tuli taas olo, että haluaisin hypätä parvekkeelta. Alkoi naurattaa, kun muistin ettei jonkun metrin pudotus paljoa tee.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!

Ahdistaa jo etukäteen tuleva matka sukuloimaan, kun viikonlopulle tulee yhteensä kahdeksan tuntia bussissa istumista kaksin taaperon kanssa, kenellä on ollut tapana huutaa ja itkeä vähintään puolet matkasta per suunta. Ahdistaa, kun lapsi ei voi suosiolla nukkua yöllä eikä päivällä.

Pari viikkoa onnistui niin, että heijasin päikkäreille parvekkeelle. Nyt ei kelpaa parveke, vaan lähdetään kokonaan ulos ja mielellään heräillään jatkuvasti siitä huolimatta, varsinkin kun rattaat pysähtyvät.

En kestä tätä syyllisyyttä että haluaisin hetken vaan olla ja lapsi saisi seuraa muustakin kuin hajoamispisteessä olevasta äidistään. En jaksa juosta vaikka tekisi mieli lähteä karkuun edes hetkeksi.

En haluaisi edes julkaista tätä, mutta täällä minä olen ja ajattelen seinien sisällä jokatapauksessa. Koitan savumerkein kertoa, koska en osaa puhua ymmärrettävästi. Ei saisi myöntää ettei jaksa. Miksi tämä pimeys on aina niin kokonaisvaltaista?

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Mission made possible

Syyskuussa laitettiin kolme vuotta Pohjois-Savossa elelyä pakettiin tai oikeastaan paketteihin; laatikoihin, säkkeihin ja koreihin. Mies sai työharjoittelupaikan Keski-Suomesta ja alunperin oli tarkoitus, että mies olisi ollut täällä harjoittelun ajan ja tullut sitten takaisin Kuopioon. Tehtiin laskelmat useampaan kertaan ja tultiin siihen tulokseen, että koko perhe muuttaa. Vuokrat ovat niin korkealla, että edes yksiöön muuttaminen lapsen kanssa miehen työharjoittelun ajaksi ei olisi jättänyt meitä plussan puolelle, sillä toinen asunto olisi ollut lisäksi pakko hankkia. Joten... Mies pakettiin ja töihin ja asuntoa etsimään ja me taaperon kanssa pakataan tavarat sillä aikaa. Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta vai mitä?

Siis ei ssssssssssaaaaaaaaaatana. Älkää ikinä koskaan tehkö sitä virhettä, että alatte tekemään muuttoa kaksin taaperon kanssa. Varsinkaan jos avunsaanti joko pakkaamiseen tai lapsen vahtimiseen on ihan mahdotonta. Onneksi meillä kävi tuuri ja sain kerran kaverin katsomaan lapsen perään, jotta sain varaston lähes tyhjennettyä, sekä saatiin kotipalvelu avuksi kerran viikossa, jotta sain pakattua ja hoidettua ADHD-lääkityksen kuntoon (tästä lisää myöhemmin).

Mutta takaisin taaperon kanssa pakkaamiseen. Ei. Never. Älä edes ajattele, että "siinäpäs minulla onkin reipas ja ihana pikku apuri", sillä siinä vaiheessa kun taapero kyllästyy, on helvetti irti. Samaa vauhtia mitä saat pakattua, on toisaalla purettu kaksinverroin. Kun tarvitset kahta kättä, taapero pitää huolen siitä, että tarvitsee juuri silloin syliä, eikä viihdytä repussa, joten häntä on kannettava ja tehtävä yhdellä kädellä/jaloilla/perseellä/en tiiä, koska vaihtoehtona ei ole olla tekemättä. Lisämaustetta tähän rumbaan toi se, että taaperon päiväunille nukutus kestää joskus tunninkin ja/tai lapsi nukkuu kantorepussa, mutta vain jos kävelet, etkä tee mitään muuta, sekä se, että opettelin samalla tekemään itse ruokaa, sillä se on meillä ollut miehen heiniä _aina_.

Iso kiitos miehelle, että hoitaa ruokapuolen. Jos totta puhutaan, niin jos ei olis lapsen takia ollut pakko tehdä ruokaa, olisin menneen kuukauden varmaan elellyt vaan roiskeläpillä, vönerillä ja linssisipseillä!
Eli isin keittiö on kodin sydän ❤

Jos ihan välttämättä haluaa kuitenkin hoitaa pre-muuton (metatyö tulevaa asuntoa sekä arkea varten) ja pakkaamisen taaperon kanssa, niin kannattaa laittaa vaikka rappuun lappu, jossa pyytää anteeksi asunnosta kuuluvaa kiroilua ja mainitsee, että jos häiritsee, niin avuksi saa mielellään tulla. Siis voi apua, voin vaan kuvitella miltä sotatantereelta meidän pakkailu on kuulostanut.

Kuukauden "yksinhuoltajuudessa" oli paljon hyvääkin. Asennoiduin nopeasti siihen, että on pärjättävä yksin (ja samalla tietysti kuunneltava jaksamistaan!), niin joka ilta sain enemmän ja enemmän itsevarmuutta siihen, että pystyn hoitamaan arkea myös yksin ja pärjään hyvin. Tokikin miestä oli kova ikävä sekä minulla että pojalla ja helpottaahan se arkikin, kun on toinen vanhempi siinä läsnä, mutta itsetuntoni kannalta kuitenkin koen, että hetken "yksin" olo oli vaan hyväksi. En ole enää yhtä epävarma olemassaolostani tai kyvykkyydestäni olemaan äiti. Minähän olen ihan super upea tyyppi!!

Välillä on pinna kireällä ja välillä nauretaan koko päivä, mutta sitä se elämä on. Parasta ja paskinta vuorotellen, milloin isolla ja milloin pienellä kauhalla heitettynä.

Seuraava askel on tutustua kunnolla uuteen kaupunkiin ja alkuvuodesta alkaa katselemaan opintomahdollisuuksia, kunhan selviää jäädäänkö tänne vai vaihtuuko maisemat.

Pään magneettikuvaus 2018

Edellisestä pään magneettikuvauksesta ehti kulua vajaa kolme vuotta. Ajatukseni kasvaimesta osuivat oikeaan eli siellä pään sisässä se edelleen oleilee eikä näytä olevan lähdössä. Jostain syystä oireet helpottivat raskauden ja imetyksen myötä, mutta palasivat taas pian imetyksen loputtua. Kirottua.

Sama idiopaattinen (tekisi mieli sanoa että idioottinen) aivolisäkekasvain, läpimitta edelleen 6mm. Prolaktiiniarvot normaalien rajoissa, eikä edellisellä lääkityksellä huomattu olleen vaikutusta kasvaimen kokoon, joten lääkitystä ei aloitettu uudelleen.

Koska kasvain on pysynyt muuttumattomana edellisestä kuvauksesta lähtien, ei lääkärin mielestä hoitosuhdetta tarvinnut jatkaa. Soitellaan jos soitellaan.

Ei taideta vaan soitella. Muutettiin nimittäin toiselle paikkakunnalle.