torstai 15. marraskuuta 2018

Uupumus ja syyllisyys

Kylläpä olen yksinäinen. Vaikea myöntää että näin on. Olen kysellyt seuraa kahville, lenkille ja leikkipuistoon ympäri Facebookia ja ladannut Momzien, mutta ei matchaa.

Eniten käy lasta sääliksi ja tulee paha mieli, kun sillä ei kohta kahteen kuukauteen ole ollut omanikäistä leikkiseuraa. Neuvolasta sanoivat että avoimiin päiväkoteihin ja muuhun toimintaan saa neuvoja ja apuja Pikkulapsityöryhmästä (kuten aiemmallakin paikkakunnalla), mutta Pikkulapsityöryhmästä ilmoitettiin,että neuvolasta neuvovat tallaiset asiat. Ollaan siis oltu kotona. Käyty kaksin toistaiseksi tyhjissä puistoissa. Enää en jaksaisi edes lähteä.

Avoimet päiväkodit ovat toisella puolella kaupunkia, minne kestää bussilla vaihtoineen lähemmäs tunnin. Sieltä löytyisi sisäleikkipuistokin. Pitäisi lähteä heti aamulla jotta rattailla pääsee maksutta ja silti pitää maksaa takaisin pääsystä ja jättää lapsi rattaineen bussin keskitilaan yksin maksun ajaksi.

Ollaankin yleensä pitemmät matkat liikuttu rattaitta ja useimmiten alle 6 km matkat kävellään suosiolla. Lähimpään puistoon, missä saattaa olla lapsia samaan aikaan, on matkaa lähemmäs neljä kilometriä.

Missä syödään ja mitä syödään lapsen kanssa, kun nauravat nakit ja lihapullat eivät ole vaihtoehto? Missä saa oman ruuan lämmitettyä ja missä voit vaihtaa vaipan? Minne voit mennä lenkille niin että kukaan ei nää ja itkeä?

Olen kokoajan kiukkuinen. Tiuskin, huudan ja ahdistun. Haluan olla yksin vaikka haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina ollut hyvä tutustumaan, mutta olen huono pitämään yllä kaverisuhteita. Nyt koen epäonnistuneeni, kun tuntuu ettei kukaan halua edes tutustua. Olenko niin epämiellyttävä ihminen?

Tekisi mieli laittaa lapsi päivähoitoon ihan vain siksi jotta sillä olisi ikäistään seuraa. Lähellä on useampi päiväkoti. Vaan kun en halua lastani hoitoon, vaan haluan lapselleni ystäviä. Olen itse sille esteenä, sillä en jaksa enää etsiä, eikä kukaan tule meitä täältä kotoa hakemaankaan.

Pari päivää sitten tuli taas olo, että haluaisin hypätä parvekkeelta. Alkoi naurattaa, kun muistin ettei jonkun metrin pudotus paljoa tee.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!

Ahdistaa jo etukäteen tuleva matka sukuloimaan, kun viikonlopulle tulee yhteensä kahdeksan tuntia bussissa istumista kaksin taaperon kanssa, kenellä on ollut tapana huutaa ja itkeä vähintään puolet matkasta per suunta. Ahdistaa, kun lapsi ei voi suosiolla nukkua yöllä eikä päivällä.

Pari viikkoa onnistui niin, että heijasin päikkäreille parvekkeelle. Nyt ei kelpaa parveke, vaan lähdetään kokonaan ulos ja mielellään heräillään jatkuvasti siitä huolimatta, varsinkin kun rattaat pysähtyvät.

En kestä tätä syyllisyyttä että haluaisin hetken vaan olla ja lapsi saisi seuraa muustakin kuin hajoamispisteessä olevasta äidistään. En jaksa juosta vaikka tekisi mieli lähteä karkuun edes hetkeksi.

En haluaisi edes julkaista tätä, mutta täällä minä olen ja ajattelen seinien sisällä jokatapauksessa. Koitan savumerkein kertoa, koska en osaa puhua ymmärrettävästi. Ei saisi myöntää ettei jaksa. Miksi tämä pimeys on aina niin kokonaisvaltaista?

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Mission made possible

Syyskuussa laitettiin kolme vuotta Pohjois-Savossa elelyä pakettiin tai oikeastaan paketteihin; laatikoihin, säkkeihin ja koreihin. Mies sai työharjoittelupaikan Keski-Suomesta ja alunperin oli tarkoitus, että mies olisi ollut täällä harjoittelun ajan ja tullut sitten takaisin Kuopioon. Tehtiin laskelmat useampaan kertaan ja tultiin siihen tulokseen, että koko perhe muuttaa. Vuokrat ovat niin korkealla, että edes yksiöön muuttaminen lapsen kanssa miehen työharjoittelun ajaksi ei olisi jättänyt meitä plussan puolelle, sillä toinen asunto olisi ollut lisäksi pakko hankkia. Joten... Mies pakettiin ja töihin ja asuntoa etsimään ja me taaperon kanssa pakataan tavarat sillä aikaa. Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta vai mitä?

Siis ei ssssssssssaaaaaaaaaatana. Älkää ikinä koskaan tehkö sitä virhettä, että alatte tekemään muuttoa kaksin taaperon kanssa. Varsinkaan jos avunsaanti joko pakkaamiseen tai lapsen vahtimiseen on ihan mahdotonta. Onneksi meillä kävi tuuri ja sain kerran kaverin katsomaan lapsen perään, jotta sain varaston lähes tyhjennettyä, sekä saatiin kotipalvelu avuksi kerran viikossa, jotta sain pakattua ja hoidettua ADHD-lääkityksen kuntoon (tästä lisää myöhemmin).

Mutta takaisin taaperon kanssa pakkaamiseen. Ei. Never. Älä edes ajattele, että "siinäpäs minulla onkin reipas ja ihana pikku apuri", sillä siinä vaiheessa kun taapero kyllästyy, on helvetti irti. Samaa vauhtia mitä saat pakattua, on toisaalla purettu kaksinverroin. Kun tarvitset kahta kättä, taapero pitää huolen siitä, että tarvitsee juuri silloin syliä, eikä viihdytä repussa, joten häntä on kannettava ja tehtävä yhdellä kädellä/jaloilla/perseellä/en tiiä, koska vaihtoehtona ei ole olla tekemättä. Lisämaustetta tähän rumbaan toi se, että taaperon päiväunille nukutus kestää joskus tunninkin ja/tai lapsi nukkuu kantorepussa, mutta vain jos kävelet, etkä tee mitään muuta, sekä se, että opettelin samalla tekemään itse ruokaa, sillä se on meillä ollut miehen heiniä _aina_.

Iso kiitos miehelle, että hoitaa ruokapuolen. Jos totta puhutaan, niin jos ei olis lapsen takia ollut pakko tehdä ruokaa, olisin menneen kuukauden varmaan elellyt vaan roiskeläpillä, vönerillä ja linssisipseillä!
Eli isin keittiö on kodin sydän ❤

Jos ihan välttämättä haluaa kuitenkin hoitaa pre-muuton (metatyö tulevaa asuntoa sekä arkea varten) ja pakkaamisen taaperon kanssa, niin kannattaa laittaa vaikka rappuun lappu, jossa pyytää anteeksi asunnosta kuuluvaa kiroilua ja mainitsee, että jos häiritsee, niin avuksi saa mielellään tulla. Siis voi apua, voin vaan kuvitella miltä sotatantereelta meidän pakkailu on kuulostanut.

Kuukauden "yksinhuoltajuudessa" oli paljon hyvääkin. Asennoiduin nopeasti siihen, että on pärjättävä yksin (ja samalla tietysti kuunneltava jaksamistaan!), niin joka ilta sain enemmän ja enemmän itsevarmuutta siihen, että pystyn hoitamaan arkea myös yksin ja pärjään hyvin. Tokikin miestä oli kova ikävä sekä minulla että pojalla ja helpottaahan se arkikin, kun on toinen vanhempi siinä läsnä, mutta itsetuntoni kannalta kuitenkin koen, että hetken "yksin" olo oli vaan hyväksi. En ole enää yhtä epävarma olemassaolostani tai kyvykkyydestäni olemaan äiti. Minähän olen ihan super upea tyyppi!!

Välillä on pinna kireällä ja välillä nauretaan koko päivä, mutta sitä se elämä on. Parasta ja paskinta vuorotellen, milloin isolla ja milloin pienellä kauhalla heitettynä.

Seuraava askel on tutustua kunnolla uuteen kaupunkiin ja alkuvuodesta alkaa katselemaan opintomahdollisuuksia, kunhan selviää jäädäänkö tänne vai vaihtuuko maisemat.

Pään magneettikuvaus 2018

Edellisestä pään magneettikuvauksesta ehti kulua vajaa kolme vuotta. Ajatukseni kasvaimesta osuivat oikeaan eli siellä pään sisässä se edelleen oleilee eikä näytä olevan lähdössä. Jostain syystä oireet helpottivat raskauden ja imetyksen myötä, mutta palasivat taas pian imetyksen loputtua. Kirottua.

Sama idiopaattinen (tekisi mieli sanoa että idioottinen) aivolisäkekasvain, läpimitta edelleen 6mm. Prolaktiiniarvot normaalien rajoissa, eikä edellisellä lääkityksellä huomattu olleen vaikutusta kasvaimen kokoon, joten lääkitystä ei aloitettu uudelleen.

Koska kasvain on pysynyt muuttumattomana edellisestä kuvauksesta lähtien, ei lääkärin mielestä hoitosuhdetta tarvinnut jatkaa. Soitellaan jos soitellaan.

Ei taideta vaan soitella. Muutettiin nimittäin toiselle paikkakunnalle.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Kunnossa ollaan!

On ollut vähän hektinen pari kuukautta, niin palailen blogin pariin kunhan reissusta kotiudun.
Anteeksi kun katosin ❤

tiistai 14. elokuuta 2018

Pitkästä aikaa putkessa

Käytiinpä kurkistamassa mitä pään sisälle kuuluu. Edellisestä kerrasta ehtikin jo vierähtää mitä - joku kaksi-kolme vuotta? Aika kuvaukseen saapui postissa jo maalis-huhtikuussa ja siinä seinällä se päivämäärä kuumotteli monta kuukautta. Halusin että sen saisi hoidettua alta pois, jotta tietäisin pitääkö lääkitys taas aloittaa vai mikä kasvaimen tilanne nykyään on.

Muutaman kerran pyörittelin mielessäni mahdollisuutta ettei kasvainta enää olisi lainkaan. Olin pitkään oireeton jopa imetyksen loppumisen jälkeen, mutta kesän edetessä alkoivat taas tutut päänsäryt ja näköhäiriöt (sekä haluttomuus, että hei vaan tutut 😅) ja yleinen vitutus, luultavasti osittain johtuen kohdasta kolme. No mutta...

Mitä lähemmäs magneettikuvauspäivä tuli, sitä enemmän hermostutti että "saakelin saakeli, taas alkaa tämä pyöritys". Itse putkessa olo ei enää hermostuta, mutta se tuloksien odottaminen. Tai siis TÄMÄ tuloksien odottaminen on kaikista kamalin vaihe kaikista. Naputan nyt sitten jalkaa lattiaan ja sormea pöytään tässä 2 viikosta kuukauteen. Luulin, että minulla on puhelinaika niinkuin ennenkin, mutta lähetteen tehnyt lääkäri on eri mitä aiemmin ja tälläkertaa tulosten olisi määrä saapua suoraan postitse, eli liekö saan odotella hamaan ikuisuuteen (ei pahalla Posti, mutta voisitte ihan yleisesti katsottuna vähän tsempata).

Putkeen mennessä vähän jännitti, mutta siellä ollessa sain ajatukset kasaan ja tajusin laittaa silmät kiinni. Helppo homma vai mitä? Tulpat korvissa, SuomiPop taustalla ja alienimagneetin teknojumputus ja rätinä taustalla en tajua kuinka onnistuin nukahtamaan kesken kuvauksen!! Havahduin säpsähtäen kun läiskäisin (onneksi vain unissani) jotakin ja ilmeisesti liikuin liikaa, kun säpsähdin toiseen otteeseen hereille, kun minulle ilmoitettiin kuulokkeiden kautta, että "toinen satsi" kuvista pitää ottaa uudelleen tuon liikehdinnän takia.

Voi kakka.

Kun kuvat oli otettu, niin olo oli erittäin pöhnäinen ja hoitaja hieman huvittunut tilanteesta. Itseä vähän nolotti, mutta nyt enimmäkseen naurattaa. Ilmeisesti kun ääniyliherkän altistaa tarpeeksi monelle eri äänelle yhtäaikaa, niin aivot ylikuormittuu niin että väsyy (tai näin miulla ainakin yleensä on, väsymys ja ahdistus) TAI sitten olin vaan niin jännittynyt ja väsynyt, kun edellisinä öinä oli ongelmia nukahtaa.

Lopuksi ajattelin jakaa vielä ilmaisen vinkin muille magneettikuvauksissa ravaaville: Pysykää hereillä, niin siellä putkessa ei tarvitse viettää enempää aikaa kuin on pakollista. Tämä piti nyt itse oppia kantapään kautta. Alan uskoa, että jos ennen kantapäässä oli ovi minkä kautta nämä opit aina ennen menivät, on sen paikalla nykyään junatunneli. Ovet on vaan tiellä kun on ruuhkaa kuitenkin.