keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Poika on syntynyt

Moikka vaan kaikille!
Tiedän että odottelette innolla kuulumisia, mutta oon vaan nyt niin poikki etten jaksa alkaa vielä avaamaan synnytysjuttuja tahi arkihommia enempää.

Meille syntyi terve poika rv 41+0, kahden päivän epäonnistuneen käynnistysyrityksen, pidentyneen avautumisvaiheen ja synnytyksen pysähtymisen jälkeen kiirellisellä sektiolla vauvan sydänäänen laskujen takia ja sit tuli vielä kohtutulehdus vihreän lapsiveden takia ja vauvalle siitä infektio ja siitä sit pieni tehohoitoon. Lapsivesien menosta poitsun syntymään menikin lähes 33 tuntia ja vihreästä lapsivedestä mainittiin kätilölle kahdesti n. 12h ennen leikkuriin joutumista.

Poitsu on nyt karvan päälle 2 viikkonen ja oon edelleen tosi ahistunu koko asiasta, kaikesta huolesta vauvaa kohtaan ja omasta voinnista ja kaikesta mitä sairaalassa tapahtui. Muistissa on paljon aukkoja, enkä oo oikein osannu vielä käsitellä koko asiaa. Tämä toipuminen on ollut ihan kamalaa, kun ei voinu ottaa tuota vauvaa aluks ees syliinkään tai mitään ja oma itseluottamus oli ihan nollissa.

Toki toinen on vielä myös sen verran pieni, että mitään tiettyä arkirutiinia ei ole syntynyt. Vauva nukkuu, kakkaa, syö, huutaa, pissaa ja itkee millon sitä huvittaa ja tällä hetkellä eletään sen mukaan. Koitan kovasti ymmärtää, että nyt hän on saapunut, mutta mielessä kalvaa aivan järkyttävä synnytyspettymys.
En oikein osaa ajatella synnyttäneeni, koska vauva leikattiin katon kautta pihalle, vaan puhun enimmäkseen vauvan syntymästä. Minun on vaikea yhdistää tätä lasta siihen, joka oli vatsassani ja välillä tulee tunne että "ihanaa mikä mussukka tätä onkaan", mutta välillä mietin että " kuka tuo on ja mistä kotoisin ja onko se tullut jäädäkseen". Me vasta tutustutaan. Imetys on kyllä auttanut jonkin verran tässä suhteen luomisessa, mutta senkin alkutaipale oli kivikkoinen, vaikka nyt täysimetyksellä mennäänkin.

Mitään tarkkaa synnytyssaagaa en tänne blogiin aio kirjoittaa, koska itsellänikään ei ole täysin hajua mitä on tapahtunut, milloin, miksi ja kenen toimesta, mutta ehkä suurpiirteittäin saattaisin saada jotain aikaan.

Palaan kuitenkin kertomaan lisää niin pian kuin suinkin vain mahdollista!

- Spukka ja poika

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Viivyttelijä

Ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä ja pelot alkaa nousta. Vauvapalstat täyttyvät muiden vauvojen syntymäilmoituksista ja onnitteluja tulee kirjoitettua useampia jokapäivä. Nyt on alkanut jo tuntua vähän pahalta, kun Facebookin seinä on täynnä vauvojen kuvia. Onnittelen muita ja samalla pelkään, etten tule vieläkään itse saamaan niitä onnitteluita. Että joudun ilmoittamaan, ettei meille elävää lasta tullutkaan ja vastaanottamaan osanottoja. Jokainen päivä ilman vauvaa on liikaa. En pysty rentoutumaan, koska en voi luottaa kuin tuntoaistiini lapsen vointia arvioidessa. Liikelaskentaa suorittaessa mietin, mikä on tarpeeksi suuri liike laskettavaksi ja entä jos vain kuvittelin jonkun liikkeen. Huomenna käynnistetään synnytys, mutta koko ajatus tuntuu ihan absurdilta. Viimeyönä näin unta, että tulimme kotiin ilman vauvaa ja purimme tavarat pois, enkä nyt pääse tästä ajatuksesta eroon. Tule jo vauva!

maanantai 29. toukokuuta 2017

Tänään jo 40+2

Edelleen ollaan yhdessä kasassa. Tällä viikolla käynnistellään, jos vauva ei alkuviikosta synny itsekseen. Vihdoin!

Nukkuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, kun lonkat kipuilee, eivätkä kestä kyljellään oloa lähes lainkaan. Alkaa olla uniasennot aika minimissä, koska vatsallaan ja selällään olokin on suljettu aikaa sitten laskuista pois. Viimeviikolla ihan herkistyin, kun sain keskeytymätöntä unta kerralla jopa viitisen tuntia ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Kokonaiset viisi tuntia ilman kipuja! Tunsin itseni niin levänneeksi.

Kun raskauduin, niin ajattelin että en valita raskauden takia vaikka mikä olisi, mutta kremppojen ja huolien tullessa tajusin minäkin oman inhimillisyyteni. Jotenkin oli saatava purettua sitä omaa oloa, jotta jaksoi taas eteenpäin. Olisihan se ollut idyllinen ajatus, että hoidoista raskautuneena olisi jo vain niin kiitollinen siitä, että raskautuminen onnistui, jotta se peittäisi kaikki epämieluisammat asiat alleen, mutta näin ei omalla kohdallani ollut. Valitettavasti päätoiveenani on saada lapsi, eikä niinkään olla raskaana. Suoraan sanottuna raskaana olo on ollut välillä ihan perseestä näiden kipujen ja niistä johtuvan väsymyksen, sekä vauvan koosta ja voinnista tulleiden huolten takia. Viimeinen raskauskolmannes on ollut henkisesti todella rankka, kun monta viikkoa tuli ennenaikaisia supistuksia, ja kauppaa kauemmas ei voinut kotoa lähteä. En ole esimerkiksi nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, kun ei olla voitu mennä käymään noiden supistusten takia. Hieman ottaa psyyken päälle..
Kun "täydet viikot" tulivat täyteen ja supistuksia sai alkaa tulla ihan luvan kanssa, niin olen uskaltanut liikkua taas vapaammin. Tosin nyt ei sitten ole puhettakaan, että voisi enää lähteä sukuloimaan monen sadan kilometrin päähän, kun synnytys on niin lähellä, eikä meillä ole omaa autoa. Eli valivali taas :D

Päivät ovat rullanneet aika samanlaisella kaavalla eteenpäin. Teen liikelaskentaa useita kertoja päivässä, katson Netflixiä, järjestelen kotia (minkä saan) ja yritän pysyä aktiivisena. Sometan paljon ja olenkin joutunut nyt tietoisesti tekemään pesäeroa puhelimestani.

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, koska en ole oikein osannut selvittää, mitä tulen tekemään tämän blogin kanssa. Onko tämä enää lapsettomuusblogi? Jos kaikki menee hyvin ja saadaan vauva elävänä kotiin, haluanko ja jaksanko kirjoittaa tulevasta vauva-arjesta?

Luonnollisesti nyt raskausaikana elämä ja kiinnostus on täysin kiinni kaikessa raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sillä onhan tässä ollut pakko valmistautua ajatuksen tasolla myös siihen vaihtoehtoon, että kaikki menee hyvin ja meille ihan oikeasti se vauva tulee kotiin. Olen yrittänyt pitää somekanavani suht siistinä raskauspostailuista, mutta annoin itselleni luvan käyttää yhtä kanavaa sellaisena vauvakammiona että oksat pois.

Muttamutta... Olen pitänyt tätä blogia jotenkin ennenkaikkea lapsettomuusblogina, enkä ole oikein uskaltanut kirjoitella tänne samaan tapaan kuin ennen. Suurin osa teksteistäni on valitusvirsiä, enkä ole oikein uskaltanut jatkaa samalla linjalla, joten aiheet ja kirjoitustyyli on hieman hakusessa. Saanko kertoa, ettei raskaus ole ollut auvoista ja vaikka maha onkin ollut ihana ja sitä tulee varmasti ikävä, niin olen iloinen päästessäni siitä eroon ja saavani toivottavasti lapsen sen tilalle?

Koen edelleen huonoa omaatuntoa postatessani jotain raskauteen tai vauvaan liittyvää, mutta silti ylpeänä laitan taas uuden kuvan venyneestä mahastani someen, sillä tällä hetkellä elämäni kirjaimellisesti pyörii napani ympärillä. Se on suuri osa arkeani. Useiden viikkojen levossa ja nyt kärsimättömänä synnytystä odotellessa minulla on ollut hyvin paljon yhteistä aikaa mahani kanssa. Se kun kulkee tuossa mukana 24/7. Olen kokenut muutenkin helpommaksi postata kerralla "kuulumiseni" jonnekin, mistä useampi voi ne kerralla nähdä, kun vastailla kymmeniin "joko joko" tekstareihin (ei sillä, kiva toki että kyselette :D). Olen siis sillä tavoin laiska. Olen myös ottanut saman kannan kuin ennen raskautta: Jos ei pysty tai halua seurata lapsiin liittyviä aiheita, ei niitä tarvitse seurata. En halua satuttaa ketään omilla postailuillani, mutta en myöskään aio rajata omaa somekäyttäytymistäni sen mukaan, että jostain saattaa tulla paha mieli. Internetissä se on mahdotonta. Uskon siis, että jos postailuni tuntuvat pahalta, niitä osataan siinä vaiheessa olla katsomatta. Vaikken halua satuttaa, en silti voi maagisesti lakata olemasta raskaana ja odotan ihan super innolla, että tämä lapsi nyt tästä syntyisi, jotta pääsen viettämään lapsiperhearkea, jota olen tarpeeksi pitkään odottanut. Yllättäen ei siis arkeeni kuulu oikein muuta.
Toivon, että synnytys menee hyvin ja aion olla iloinen tulevasta lapsesta, sillä itseäni aktiivisena lapsettomuusaikana mikään ei satuttanut niin paljon kuin se tieto, ettei vanhempi arvosta lastaan tai pidä hänestä huolta.

Onko ideoita mitä teen blogin suhteen?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Lapsettomien lauantain indentiteettikriisi

Tänä lapsettomien lauantaina sylini on edelleen tyhjä, mutta vatsani täysi. Onko minulla oikeus viettää lapsettomien lauantaita raskaana? Olenko oikeutettu viettämään äitienpäivää ihan vielä? Mikä riittää?

Aloin pitämään itseäni tahattomasti lapsettomana siitä hetkestä lähtien, kun lapsitoiveeni täyttymättömyys alkoi tuntua raskaalta ja vaikuttaa laajemmin elämääni. Vielä parin vuoden jälkeenkin minulta kysyttiin, että mikä tekee minusta lapsettoman ja kuinka voin pitää itseäni lapsettomana (milloin mistäkin syystä mm. olet nuori etc). Välillä jopa meidän kaksi ja puoli vuotta lyhyt yritys- ja hoitotaipaleemme alkoi nolottaa, sillä monella on takanaan paljon pidempi ja vaikeampi tie. Vaikka en ovuloinut lainkaan ilman lääketieteen apua, mietin usein, että tulinko liian helposti raskaaksi ollakseni tahattomasti lapseton? Olisiko pitänyt vaan tsempata kroppaansa pidempään ennen lääkäriin menoa? Luovutinko liian nopeasti luomuyrityksen suhteen? Oliko kaksi hormoniavusteista inseminaatiota liian kevyitä hoitoja? Voinko sanoa kokeneeni tahatonta lapsettomuutta, kun emme tarvinneet koeputkihedelmöityshoitoja? Saanko olla katkera, koska jouduimme turvautumaan hedelmöityshoitoihin saadaksemme lapsen? Saanko olla onnellinen, että onnistuin hoidoista raskautumaan?

Ennen raskautta tunsin olevani välitilassa. En kuulunut lapsiperheellisiin, enkä kuitenkaan osannut elää lapsettoman "nuoren aikuisen" elämääkään, sillä en lapsitoiveineni tuntenut kuuluvani enää sinnekään. Nyt raskaana tunnen olevani edelleen tuolla samaisessa välitilassa. Saanko kutsua itseäni äidiksi ja miestäni isäksi ennen kuin lapsi syntyy? Olemmeko vielä lapsettomia vaikka lapsemme voi syntyä hetkenä minä hyvänsä? Pääseekö lapsettomuuden tunteesta? Saako kokea olevansa lapseton, jos on tavalla tai toisella lopulta saanut lapsen?

Nyt pystyn katsomaan lasten leikkejä leikkipuistossa ja hymyilemään näille vatsaa ihmetteleville ihmistaimille bussissa. Yksi asia kuitenkin pyörii mielessäni päivittäin: Pystynkö antamaan vertaistukea ja toivoa muille lapsettomuutta kokeville? Miten viestittää särkyneille, että tiedän miltä heistä tuntuu? Kuinka kertoa, että täälläkin palat hajallaan ja korjaustyö kesken?

Mitä lähemmäs tulevaa synnytystä tullaan, sitä enemmän tunnen olevani täynnä kysymyksiä enkä usko että tahti on ainakaan hidastumaan päin. Miten tapahtuu muutos lapselliseksi lapsettomaksi?

- Spukka ja Tyyppi rv 38+0

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Odottavan aika on liian lyhyt

Pari kuukautta on vierähtänyt edellisestä postauksesta ja aika kiitää vauhdilla!

Vauvalle on hankittu kaikki tarpeellinen. Vaatteet ja vaipat on pesty, lajiteltu koon mukaan ja viikkailtu odottelemaan vuoroaan lipastoon ja laatikoihin. Pinnasänky on koottu ja pedattu, samoin äitiyspakkauslaatikko.

Vaikka makuuhuoneen joka nurkka huutaa tavaroineen vauvaa, on ajatus vauvasta edelleen vaikea. Osaan kyllä hoitaa, mutta pelkään etten osaa olla äiti. Miten äidiksi tullaan? Synnytäänkö äidiksi samalla hetkellä, kun ensikohtaaminen lapsen kanssa tapahtuu?

Raskauden puolivälissä tajusin, ettei minulla ollut lainkaan perheellistä kaveripiiriä nykyisellä kotipaikkakunnalla ja tulisin luultavasti olemaan paljon yksin vauvan kanssa ellen tee asialle jotain. Onnekseni en ollut ainut! Loppuodotukseni onkin mennyt vauhdilla, kun ollaan pienen "mammaryhmän" kesken vaihdettu ajatuksia milloin mistäkin. Tämä voi ehkä olla osittaisena syynä myös blogipostauksien vähyyteen, kun asioita ei ole tarvinnut pohtia enää niin paljon yksin (ja olen laiskistunut availemaan tietokonetta). Luulin, etten ikinä osaisi tai edes saisi olla osana porukkaa joilla on lapsia. Haluaisin rakentaa samanlaisen yhteyden vanhoihinkin kavereihin keillä on jo lapsia, mutta koen edelleen kamalasti syyllisyyttä siitä miten huonosti olen pitänyt yhteyttä silloin kun aktiivisesti kipuilin lapsettomuuden kanssa.

Nykyään varsinkin aamuisin aktiivisesti unohdan olevani raskaana. Aprillipäivän aamuna pidättelin itkua, kun some oli taas täynnä raskaudella pilailua ja raskausuutisia. Olenko ainut kenen mielestä on ihan kamalaa tuskaa, kun joku postaa raskausuutisen aprillipäivänä ja vaikka menet postauksen ohi, mietit koko loppu vuorokauden onko uutinen tosi vai ei? Ilmeisesti raskauden ilmoittaminen aprillina ei ole varsinainen pila, jos on oikeasti raskaana (no eihän se olekaan), mutta jos ei voi olla varma ja vastauksena kyselyihin vaan hihitellään tai somessa isketään silmää niin antaa olla. Aiemmin olen lakannut seuraamasta tai poistanut yhteystiedoistani tällaiset henkilöt. Tänä vuonna tein poikkeuksen vaikka asia vaivaa edelleen. En vaan osaa suhtautua neutraalisti raskausuutisella "leikkimiseen", koska muistan elävästi sen kivun mitä raskausuutinen aiheutti kaikkina muina 364 päivänä vuodesta vaikka onnellinen toisen puolesta olikin. Jos on jo raskaana, niin miksi niistä kaikista raskauden n. 280 päivästä, juuri aprillipäivä on paras aika julkaista tieto? Laitoin someen muistutteluja siitä että elkee nyt perkele pilailko vakavalla asialla ja sitten löin päätäni seinään, kun aktiivisin tykkääjä julkaisi raskautensa aprillipäivänä. Duh.

Erittäin usein tuntuu turhauttavalta edes yrittää levittää tietoutta siitä kuinka yleistä tahaton lapsettomuus on, kun vuodesta toiseen lapsia " vaan tehdään" ja jos mainitset, ettei se ihan niin mene, niin "otetaan lapsettomuuskortti esille". Valitettavasti vilauttelen "tätä korttia" sitä useammin, mitä useammin joku päättää kertoa, miten lapsia tulee kun lakkaa stressaamasta, harrastaa seksiä jokapäivä/jokatoinen päivä/ovulaation aikaan viikon/päällään seisoen/pidättäen hengitystä/koiran hankkimalla/adoption aloittaessa/lakkaa yrittämästä saada lasta (miten?). Kyllä minä niin mieleni pahoitan ja heittelen ihmisiä (napalmilla eiku) naamapalmuilla.

Jotta ei nyt menisi ihan avautumiseksi, niin viimekuussa hankittiin vihdoin turvakaukalo. Pyöriteltiin todella pitkään parin vaihtoehdon välillä, vaikka olevinaan paljoa ei kaukalolta vaadittu. Meillä ei ole omaa autoa, joten kaukalon pitää sopia erilaisiin autoihin ja olla mahdollisimman turvallinen lapselle. Selailtiin turvaistuintestejä ja nettikauppoja ja päädyttiin turvallisuuden perusteella hankkimaan Besafe iZi Go Modular i-Size uutena. Bonuksena: Kaukalolla on erittäin pieni kemikaalikuorma, väärinasennus lähes mahdotonta, jos osaa hahmottaa kuvia sekä kaukalo on kuitenkin suht kevyt käsiteltävä. Eli minäkin keskittymisvaikeuksineni osaan käyttää tuon kaukalon ominaisuuksia. Jes!

Koitan kirjoitella taas tässä lähiaikoina, ettei tule kamalasti kirittävää :)

- Spukka ja Pööpötin 35+3 :o