maanantai 29. toukokuuta 2017

Tänään jo 40+2

Edelleen ollaan yhdessä kasassa. Tällä viikolla käynnistellään, jos vauva ei alkuviikosta synny itsekseen. Vihdoin!

Nukkuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, kun lonkat kipuilee, eivätkä kestä kyljellään oloa lähes lainkaan. Alkaa olla uniasennot aika minimissä, koska vatsallaan ja selällään olokin on suljettu aikaa sitten laskuista pois. Viimeviikolla ihan herkistyin, kun sain keskeytymätöntä unta kerralla jopa viitisen tuntia ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Kokonaiset viisi tuntia ilman kipuja! Tunsin itseni niin levänneeksi.

Kun raskauduin, niin ajattelin että en valita raskauden takia vaikka mikä olisi, mutta kremppojen ja huolien tullessa tajusin minäkin oman inhimillisyyteni. Jotenkin oli saatava purettua sitä omaa oloa, jotta jaksoi taas eteenpäin. Olisihan se ollut idyllinen ajatus, että hoidoista raskautuneena olisi jo vain niin kiitollinen siitä, että raskautuminen onnistui, jotta se peittäisi kaikki epämieluisammat asiat alleen, mutta näin ei omalla kohdallani ollut. Valitettavasti päätoiveenani on saada lapsi, eikä niinkään olla raskaana. Suoraan sanottuna raskaana olo on ollut välillä ihan perseestä näiden kipujen ja niistä johtuvan väsymyksen, sekä vauvan koosta ja voinnista tulleiden huolten takia. Viimeinen raskauskolmannes on ollut henkisesti todella rankka, kun monta viikkoa tuli ennenaikaisia supistuksia, ja kauppaa kauemmas ei voinut kotoa lähteä. En ole esimerkiksi nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, kun ei olla voitu mennä käymään noiden supistusten takia. Hieman ottaa psyyken päälle..
Kun "täydet viikot" tulivat täyteen ja supistuksia sai alkaa tulla ihan luvan kanssa, niin olen uskaltanut liikkua taas vapaammin. Tosin nyt ei sitten ole puhettakaan, että voisi enää lähteä sukuloimaan monen sadan kilometrin päähän, kun synnytys on niin lähellä, eikä meillä ole omaa autoa. Eli valivali taas :D

Päivät ovat rullanneet aika samanlaisella kaavalla eteenpäin. Teen liikelaskentaa useita kertoja päivässä, katson Netflixiä, järjestelen kotia (minkä saan) ja yritän pysyä aktiivisena. Sometan paljon ja olenkin joutunut nyt tietoisesti tekemään pesäeroa puhelimestani.

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, koska en ole oikein osannut selvittää, mitä tulen tekemään tämän blogin kanssa. Onko tämä enää lapsettomuusblogi? Jos kaikki menee hyvin ja saadaan vauva elävänä kotiin, haluanko ja jaksanko kirjoittaa tulevasta vauva-arjesta?

Luonnollisesti nyt raskausaikana elämä ja kiinnostus on täysin kiinni kaikessa raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sillä onhan tässä ollut pakko valmistautua ajatuksen tasolla myös siihen vaihtoehtoon, että kaikki menee hyvin ja meille ihan oikeasti se vauva tulee kotiin. Olen yrittänyt pitää somekanavani suht siistinä raskauspostailuista, mutta annoin itselleni luvan käyttää yhtä kanavaa sellaisena vauvakammiona että oksat pois.

Muttamutta... Olen pitänyt tätä blogia jotenkin ennenkaikkea lapsettomuusblogina, enkä ole oikein uskaltanut kirjoitella tänne samaan tapaan kuin ennen. Suurin osa teksteistäni on valitusvirsiä, enkä ole oikein uskaltanut jatkaa samalla linjalla, joten aiheet ja kirjoitustyyli on hieman hakusessa. Saanko kertoa, ettei raskaus ole ollut auvoista ja vaikka maha onkin ollut ihana ja sitä tulee varmasti ikävä, niin olen iloinen päästessäni siitä eroon ja saavani toivottavasti lapsen sen tilalle?

Koen edelleen huonoa omaatuntoa postatessani jotain raskauteen tai vauvaan liittyvää, mutta silti ylpeänä laitan taas uuden kuvan venyneestä mahastani someen, sillä tällä hetkellä elämäni kirjaimellisesti pyörii napani ympärillä. Se on suuri osa arkeani. Useiden viikkojen levossa ja nyt kärsimättömänä synnytystä odotellessa minulla on ollut hyvin paljon yhteistä aikaa mahani kanssa. Se kun kulkee tuossa mukana 24/7. Olen kokenut muutenkin helpommaksi postata kerralla "kuulumiseni" jonnekin, mistä useampi voi ne kerralla nähdä, kun vastailla kymmeniin "joko joko" tekstareihin (ei sillä, kiva toki että kyselette :D). Olen siis sillä tavoin laiska. Olen myös ottanut saman kannan kuin ennen raskautta: Jos ei pysty tai halua seurata lapsiin liittyviä aiheita, ei niitä tarvitse seurata. En halua satuttaa ketään omilla postailuillani, mutta en myöskään aio rajata omaa somekäyttäytymistäni sen mukaan, että jostain saattaa tulla paha mieli. Internetissä se on mahdotonta. Uskon siis, että jos postailuni tuntuvat pahalta, niitä osataan siinä vaiheessa olla katsomatta. Vaikken halua satuttaa, en silti voi maagisesti lakata olemasta raskaana ja odotan ihan super innolla, että tämä lapsi nyt tästä syntyisi, jotta pääsen viettämään lapsiperhearkea, jota olen tarpeeksi pitkään odottanut. Yllättäen ei siis arkeeni kuulu oikein muuta.
Toivon, että synnytys menee hyvin ja aion olla iloinen tulevasta lapsesta, sillä itseäni aktiivisena lapsettomuusaikana mikään ei satuttanut niin paljon kuin se tieto, ettei vanhempi arvosta lastaan tai pidä hänestä huolta.

Onko ideoita mitä teen blogin suhteen?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Lapsettomien lauantain indentiteettikriisi

Tänä lapsettomien lauantaina sylini on edelleen tyhjä, mutta vatsani täysi. Onko minulla oikeus viettää lapsettomien lauantaita raskaana? Olenko oikeutettu viettämään äitienpäivää ihan vielä? Mikä riittää?

Aloin pitämään itseäni tahattomasti lapsettomana siitä hetkestä lähtien, kun lapsitoiveeni täyttymättömyys alkoi tuntua raskaalta ja vaikuttaa laajemmin elämääni. Vielä parin vuoden jälkeenkin minulta kysyttiin, että mikä tekee minusta lapsettoman ja kuinka voin pitää itseäni lapsettomana (milloin mistäkin syystä mm. olet nuori etc). Välillä jopa meidän kaksi ja puoli vuotta lyhyt yritys- ja hoitotaipaleemme alkoi nolottaa, sillä monella on takanaan paljon pidempi ja vaikeampi tie. Vaikka en ovuloinut lainkaan ilman lääketieteen apua, mietin usein, että tulinko liian helposti raskaaksi ollakseni tahattomasti lapseton? Olisiko pitänyt vaan tsempata kroppaansa pidempään ennen lääkäriin menoa? Luovutinko liian nopeasti luomuyrityksen suhteen? Oliko kaksi hormoniavusteista inseminaatiota liian kevyitä hoitoja? Voinko sanoa kokeneeni tahatonta lapsettomuutta, kun emme tarvinneet koeputkihedelmöityshoitoja? Saanko olla katkera, koska jouduimme turvautumaan hedelmöityshoitoihin saadaksemme lapsen? Saanko olla onnellinen, että onnistuin hoidoista raskautumaan?

Ennen raskautta tunsin olevani välitilassa. En kuulunut lapsiperheellisiin, enkä kuitenkaan osannut elää lapsettoman "nuoren aikuisen" elämääkään, sillä en lapsitoiveineni tuntenut kuuluvani enää sinnekään. Nyt raskaana tunnen olevani edelleen tuolla samaisessa välitilassa. Saanko kutsua itseäni äidiksi ja miestäni isäksi ennen kuin lapsi syntyy? Olemmeko vielä lapsettomia vaikka lapsemme voi syntyä hetkenä minä hyvänsä? Pääseekö lapsettomuuden tunteesta? Saako kokea olevansa lapseton, jos on tavalla tai toisella lopulta saanut lapsen?

Nyt pystyn katsomaan lasten leikkejä leikkipuistossa ja hymyilemään näille vatsaa ihmetteleville ihmistaimille bussissa. Yksi asia kuitenkin pyörii mielessäni päivittäin: Pystynkö antamaan vertaistukea ja toivoa muille lapsettomuutta kokeville? Miten viestittää särkyneille, että tiedän miltä heistä tuntuu? Kuinka kertoa, että täälläkin palat hajallaan ja korjaustyö kesken?

Mitä lähemmäs tulevaa synnytystä tullaan, sitä enemmän tunnen olevani täynnä kysymyksiä enkä usko että tahti on ainakaan hidastumaan päin. Miten tapahtuu muutos lapselliseksi lapsettomaksi?

- Spukka ja Tyyppi rv 38+0

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Odottavan aika on liian lyhyt

Pari kuukautta on vierähtänyt edellisestä postauksesta ja aika kiitää vauhdilla!

Vauvalle on hankittu kaikki tarpeellinen. Vaatteet ja vaipat on pesty, lajiteltu koon mukaan ja viikkailtu odottelemaan vuoroaan lipastoon ja laatikoihin. Pinnasänky on koottu ja pedattu, samoin äitiyspakkauslaatikko.

Vaikka makuuhuoneen joka nurkka huutaa tavaroineen vauvaa, on ajatus vauvasta edelleen vaikea. Osaan kyllä hoitaa, mutta pelkään etten osaa olla äiti. Miten äidiksi tullaan? Synnytäänkö äidiksi samalla hetkellä, kun ensikohtaaminen lapsen kanssa tapahtuu?

Raskauden puolivälissä tajusin, ettei minulla ollut lainkaan perheellistä kaveripiiriä nykyisellä kotipaikkakunnalla ja tulisin luultavasti olemaan paljon yksin vauvan kanssa ellen tee asialle jotain. Onnekseni en ollut ainut! Loppuodotukseni onkin mennyt vauhdilla, kun ollaan pienen "mammaryhmän" kesken vaihdettu ajatuksia milloin mistäkin. Tämä voi ehkä olla osittaisena syynä myös blogipostauksien vähyyteen, kun asioita ei ole tarvinnut pohtia enää niin paljon yksin (ja olen laiskistunut availemaan tietokonetta). Luulin, etten ikinä osaisi tai edes saisi olla osana porukkaa joilla on lapsia. Haluaisin rakentaa samanlaisen yhteyden vanhoihinkin kavereihin keillä on jo lapsia, mutta koen edelleen kamalasti syyllisyyttä siitä miten huonosti olen pitänyt yhteyttä silloin kun aktiivisesti kipuilin lapsettomuuden kanssa.

Nykyään varsinkin aamuisin aktiivisesti unohdan olevani raskaana. Aprillipäivän aamuna pidättelin itkua, kun some oli taas täynnä raskaudella pilailua ja raskausuutisia. Olenko ainut kenen mielestä on ihan kamalaa tuskaa, kun joku postaa raskausuutisen aprillipäivänä ja vaikka menet postauksen ohi, mietit koko loppu vuorokauden onko uutinen tosi vai ei? Ilmeisesti raskauden ilmoittaminen aprillina ei ole varsinainen pila, jos on oikeasti raskaana (no eihän se olekaan), mutta jos ei voi olla varma ja vastauksena kyselyihin vaan hihitellään tai somessa isketään silmää niin antaa olla. Aiemmin olen lakannut seuraamasta tai poistanut yhteystiedoistani tällaiset henkilöt. Tänä vuonna tein poikkeuksen vaikka asia vaivaa edelleen. En vaan osaa suhtautua neutraalisti raskausuutisella "leikkimiseen", koska muistan elävästi sen kivun mitä raskausuutinen aiheutti kaikkina muina 364 päivänä vuodesta vaikka onnellinen toisen puolesta olikin. Jos on jo raskaana, niin miksi niistä kaikista raskauden n. 280 päivästä, juuri aprillipäivä on paras aika julkaista tieto? Laitoin someen muistutteluja siitä että elkee nyt perkele pilailko vakavalla asialla ja sitten löin päätäni seinään, kun aktiivisin tykkääjä julkaisi raskautensa aprillipäivänä. Duh.

Erittäin usein tuntuu turhauttavalta edes yrittää levittää tietoutta siitä kuinka yleistä tahaton lapsettomuus on, kun vuodesta toiseen lapsia " vaan tehdään" ja jos mainitset, ettei se ihan niin mene, niin "otetaan lapsettomuuskortti esille". Valitettavasti vilauttelen "tätä korttia" sitä useammin, mitä useammin joku päättää kertoa, miten lapsia tulee kun lakkaa stressaamasta, harrastaa seksiä jokapäivä/jokatoinen päivä/ovulaation aikaan viikon/päällään seisoen/pidättäen hengitystä/koiran hankkimalla/adoption aloittaessa/lakkaa yrittämästä saada lasta (miten?). Kyllä minä niin mieleni pahoitan ja heittelen ihmisiä (napalmilla eiku) naamapalmuilla.

Jotta ei nyt menisi ihan avautumiseksi, niin viimekuussa hankittiin vihdoin turvakaukalo. Pyöriteltiin todella pitkään parin vaihtoehdon välillä, vaikka olevinaan paljoa ei kaukalolta vaadittu. Meillä ei ole omaa autoa, joten kaukalon pitää sopia erilaisiin autoihin ja olla mahdollisimman turvallinen lapselle. Selailtiin turvaistuintestejä ja nettikauppoja ja päädyttiin turvallisuuden perusteella hankkimaan Besafe iZi Go Modular i-Size uutena. Bonuksena: Kaukalolla on erittäin pieni kemikaalikuorma, väärinasennus lähes mahdotonta, jos osaa hahmottaa kuvia sekä kaukalo on kuitenkin suht kevyt käsiteltävä. Eli minäkin keskittymisvaikeuksineni osaan käyttää tuon kaukalon ominaisuuksia. Jes!

Koitan kirjoitella taas tässä lähiaikoina, ettei tule kamalasti kirittävää :)

- Spukka ja Pööpötin 35+3 :o

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Vauvakamapostaus!

Hankinnat.. Niitähän löytyy :D Ensimmäiset vauvanvaatteet on hankittu jo muutama vuosi ennen plussaa. Hattu, parit sukat ja muutama body eksyi kaappiini erään Ruotsin risteilyn jälkeen vuonna 2013. Joitain omia lapsuusajan leluja ja kirjoja olen varastoinut jo siitä lähtien, kun muutin pois kotoa lähes kymmenen vuotta sitten. Olen aina halunnut olla äiti, joten miksipä ei saisi olla varovaisen optimistinen?

Tästä tulee kyllä erittäin kuvapitoinen postaus, mikä ei ole yhtään tapaistani, mutta what the hell. Olen jo pessyt ja lipastoinut lähes kaikki hankinnat, sillä en jotenkin osaa olla rauhassa, jos tiedän, että vaatteita ja tavaroita on säilötty ja ne ovat olleet jonkun toisen kotona. On siis pakko saada pestyä kaikki omalla pesuaineella ja laittaa omaan järjestykseensä. Olen hankkinut uutena ehkä kahden käden sormilla laskettavan määrän tavaraa, sillä uskon (ja tiedän) että käytettynäkin voi löytää lähes uudenveroisia tavaroita. Vauvavuosi on kuitenkin lyhyt ja ylimääräistä rahaa ei taida olla nykyään kellään, joten en halua käyttää pikkulapsiaikaa siihen, että murehtisin rahan takia enemmän kuin on pakko. Meillä on vaatteita pääpiirteittäin koko ensimmäiseksi vuodeksi. Pyjamia sekä ihan pienimpiä vaatteita vielä puuttuu jonkin verran. Päätettyämme Päätettyäni siitä, että aiomme hoitaa vaippapolitiikan kestoilemalla, rahahuolet pienenivät lähes olemattomiin. Tuntuisi oudolta käyttää vauvalla kertsijuttuja, kun en niitä suosi itsekään, joten kestoilun valinta oli jopa jollain lailla itsestäänselvyys.

Raskausajan ensimmäiset hankinnat olivat rv 6+6 varhaisraskauden ultraäänen jälkeen tehdyltä kirpparikierrokselta. Kassillinen uusia ja lähes uudenveroisia vaatteita löytyi seitsemällä eurolla! Lupasin itselleni, etten innostu kymmentä euroa enempää, jos vaikka käykin huonosti. Samoihin aikoihin sain isot kasat äitiysvaatteita kavereilta, ja varsinkin nyt talvella olen ollut todella kiitollinen, ettei ole tarvinnut lähteä nakkisiltaan tuonne pakkaseen. Omat farkut eivät nimittäin menneet enää rv 7-8 jälkeen jalkaan turvotuksen takia!

Niskaturvokeultran jälkeen tuli sopivasti veronpalautukset ja black friday, joten ajattelin, että onhan vauvan mukava jotain uuttakin saada. Aluksi olin sitä mieltä, etten osallistu koko kulutusjuhlaan, mutta koska kyseessä ei ollut mikään kertakäyttöhankinta vaan tarkoitus on hankkia jotain pitkäikäistä, löysin itseni Royal Kestojen verkkosivuilta ihailemasta Pilvi-kestovaippojen ihania kuoseja.
N. viikko tilauksesta, meille kotiutui kolme suloista Pilvi-one size kestovaippaa, muutamat nopeat ja hitaat imut, harsoja sekä über ihania kosteussulullisia kestoliivinsuojia.
Muistaakseni rv 14 kävimme Lastentarvikkeessa tutkailemassa millainen suo on "oikeiden" vaunujen löytäminen. Olin suunnitellut, että meille tulisi Brion (nykyinen Britax) vaunut. Ennen tutkimusmatkalle menoamme teimme listan ominaisuuksista joita tarvitsemme vaunuilta. Jouduin kuoppaamaan haaveeni Britaxeista, sillä malli, joka muuten olisi istunut täysin tarpeisiimme, olisi ollut aivan liian massiivinen julkisissa matkustukseen. Koeajoimme varmaan kaikkia vaunuja, mitkä liikkeestä löytyivät. Meille sopivimmat kaikilta ominaisuuksiltaan olivatkin lopulta Emmaljungan Super Nitrot. Tähän tietoon tyytyväisinä lähdimme kotia kohti.
Bussissa mies selaili Toria ja itse googlettelin silmä kovana kokemuksia vaunuista, kun miehen silmiin osui ilmoitus vm. 2014 Super Nitroista, jotka sattuivat olemaan kaupan vanhassa kotikaupungissamme. Niin siinä sitten kävi, että samana viikonloppuna meille kotiutuivat rakkaudella kohdellut Emmaljungan Super Nitro rattaat irroitettavalla vaunukopalla sekä hoitolaukku. Käytönjälkeä vaunuista löytyy oikeastaan vain renkaista ja säilytystilasta sekä lisäksi tuo kuvassakin näkyvä (poistettava) liimajälki :)

Vaunut odottelemassa vauvaa, heijastimia ja tuunausta :)

Iiiiiiiiso kasa kestovaippoja kotiutui meille tammikuussa, kun vähän vahingossa osui yhteen kahden ihmiset tarpeet: Toisella luopua vaippakauden vaipoista ja toisella tarve vaipoille. Valehtelematta taidetaan pärjätä koko vaipatuskausi näillä vaipoilla mitä nyt omistetaan. Vaikuttaa kyllä vähän siltä, että kuosirakkaus saattaa vaikuttaa vielä meidän vaippamäärään :D
Ison paketin lisäksi olen saanut kestovaippoja lahjoituksena sekä parit villavaippahousut postikulujen hintaan. Hups!
Kestovaipat säilyttävät myös myyntiarvonsa hyvin, jos niistä pitää hyvin huolta. Jos joku vaippa ei käykään, no worries! Vaippa voi käydä myöhemmin tai omalle vauvalle epäsopivat vaipat saa myytyä hyvinkin helposti eteenpäin :) Jokainen peppu on erilainen.

Kuosirakkautta parhaimmillaan <3 Söpöt TSI-sisävaipat päälimmäisenä edustamassa :)

Uutena hankittiin hoitolipasto. Kissan takia avoin hoitopöytä jäi oikeastaan heti pois laskuista, joten kiinnitin huomioni sittemmin vain lipastoihin. Ikean Hemnes-lipasto kävi tarpeisiimme hyvin, eikä romuttanut budjettiamme. Ajattelin, että hoitoalustan olisi saanut poikittain liapston päälle, mutta emme löytäneet lipastoa, mikä olisi ollut tarpeeksi syvä, jotta sen päälle olisi saanut hoitoalustan pysymään nätisti. Hoitoalusta on kuitekin usein n.50cm leveä ja vaikka esimerkiksi Hemnesin kriittisissä tiedoissa kerrotaan lipaston syvyyden olevan 50cm, jokaisen liikkeessä esillä olleen syvyydestä, sekä meille kotiutuneesta yksilöstä puuttui sentti. Voin kertoa, että oli hermoromahdus lähellä. Hemnes-lipastoon on joskus ollut myynnissä myös hoitotaso, mutta enää se ei ole valikoimissa. Harmi, sillä Ikean omat hoitopöydät olivat joko kiikkeriä tai niihin ei saanut turvallisesti käden ulottuville niitä tavaroita, joita ajattelin tarvitsevani. Lähes kaikissa malleissa hoitotaso blokkaa ulottuvuuden alla olevaan säilytystilaan, jolloin sinne on pakko ns. sukeltaa alle. En uskaltanut hankkia sellaista meille. :/

Onneksi tuleva ukki on kätevä käsistään ja lupasi tehdä meille lipastoon sopivan hoitotason :) Suunnitelmana on laittaa hoitotasosta tulevat "ylimääräiset" sentit lipaston takapuolelle, jotta pääsy laatikoille ei esty ja lisäksi lipaston taakse saa lisää säilytystilaa.

Hoitolipaston esittelyä. Hoitoalusta ja riepu Jollyroomista. Ihaa-taulu omasta pikku stäshistäni ja toinen taulu miehen peruja.
Kuvat otettu ennen uusinta mylläystä, kun tavarat vielä etsivät luonnollisesti paikkaansa.

Kissa tutustumassa vauvan vaatelaatikkoon, josta pienimmät vaatteet jo odottelevat käyttäjäänsä saapuvaksi.
 
Osa isommista vaatteista ja vaipoista miehen vanhassa pinnasängyssä odottelemassa pääsyä oikeaan säilytyspaikkaansa ennen käyttöönpääsyä :) Vasemmalta pilkistää myös miehen valitsema suloinen mobile <3

Jos näistä kuvista voi jotain päätellä, niin meidän makuuhuone on tällä hetkellä hallitun kaaoksen vallassa. Huonekalut vaihtavat paikkaa ja vaatteet ja vaipat seilaavat milloin missäkin. Kunhan pieni keväällä kotiutuu, tulee varmaan vielä uusi postaus näistä kamppeista.

- Spukka ja Pallo-Masi 24+4 <3


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Raskauden tuomat muutokset

Lapsettomuushoidot ja niistä seurannut raskaus on aiheuttanut muutoksia vähän kaikkeen, kuten suuret elämänmuutokset nyt yleensäkin. Itsellä vatsa kasvaa ja keho muuttuu, miehestä on tullut normaalia suojelevaisempi sekä kissa osoittaa enemmän läheisyydenkaipuuta minua kohtaan. Isovanhemmat reagoivat kukin omalla tavallaan, niin innostuneesti kuin myös hieman toppuutellen ja hiljaisemmin.

Uskon, että koska ollaan oltu avoimia lapsettomuuden, siitä kumpuavien ajatusten ja hoitojen kanssa on ympäristön suhtautuminenkin ollut vain positiivista. Kysellään paljon vointia ja kuulumisia. Olen ehkä nähnyt kavereita hieman normaalia vähemmän, mutta se johtuu luultavasti ihan siitä, että elelen täällä omassa vauvakuplassani (heh, jo nyt..) ja olen itse ihan saamaton ottamaan kehenkään yhteyttä vaikka haluaisinkin. Järjestelen kotona tavaroita vauvaa varten kokoajan uudelleen ja uudelleen, tosin huonekaluja en enää saa yksin siirrellä. Ehkä tavaroita järjestellessä laitan samalla kerta kerralta omia ajatuksia järjestykseen ja kohti sitä tulevaisuutta jossa meistä miehen kanssa tulee vanhemmat. Isä ja äiti tälle pienelle ihmeelle, kävi miten kävi.

Tuntuu, että moni on tässä vuosien varrella niinsanotusti myötäelänyt näissä meidän yrityksessä ja hoidoissa mukana, että tavallaan myötäelää nyt myös tätä raskautta. Kun oikeasti pysähtyy ajattelemaan tätä meidän matkaa ja sitä tilannetta ja hetkeä mitä elettiin vaikka vuosi sitten niin elämä on muuttunut täysin päälaelleen. Kun pysähtyy ajattelemaan kaikkia niitä, ketkä ovat olleet tukena muistuttamassa siitä, kuinka kaikkein tärkeintä on vain hengittää.. Kiitos.

Kaikista vaikeinta on ollut varmaan henkinen puoli ja muutoksiin sopeutuminen. Toiseen inseminaatioon mennessä olin jo laittanut ajatukseni siihen, että kohta on suuntana koeputkihedelmöityshoidot. Tiesin toki, että mahdollisuus raskautua on olemassa, mutta silti raskaus tuli suurena yllätyksenä, kun oli jo tottunut jatkuviin pettymyyksiin.

Ennen raskautta lupasin itselleni, etten varmasti postaa someen _mitään_ ihkuja raskausaiheisia juttuja, mutta taisin höyrypäissäni aloittaa sen heti siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen haalean punaisen viivan raskaustestiin kontrolliviivan viereen. Vaikka koen syyllisyyttä siitä, että instani tursuaa vauvahömppää, silti yhtä suurella osaa se kuuluu elämääni kuten lapsettomuuskin, mistä postasin ennen tätä. Jos en postaisi aiheesta mitään, tuntuisi kuin koko raskautta ei saisi olla ja koska olen kerran ollut lapseton, en saisi olla muuta. Olen hississä matkalla toiseen kerrokseen ja toivon sydämeni pohjasta, että pääsen sinne. Silti koen syyllisyyttä kaikesta, jopa omasta olemassa olostani, sillä minulla on edelleen tuoreessa muistissa ne tunteet ja ajatukset mitä kävin läpi, kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut.

Vatsa alkoi näkyä joulun alla eikä se tutuissa paikoissa enää haittaa, mutta nyt kun pullotusta ei enää peitä talvitakkikaan olen alkanut olemaan kamalan tietoinen sen olemassaolosta. Useimmat bussikuskit odottavat, että pääsen istumaan ja ihmiset eivät katso enää päästä varpaisiin vaan päästä vatsaan ja takaisin. Tunnen olevani suurennuslasin alla arvioitavana ja varmasti kaikilla on oma käsityksensä minusta. Huvittavinta on, että en ole raskausaikana pitänyt sormuksiani lainkaan, sillä ne eivät enää pysy sormessa ja vaikka tiedän syyn, joskus tuntuu, että minun täytyy jotenkin "todistella" ihmisille että olen aviossa, joten minulla on ns. lupa olla raskaana. (VOI LOL) En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on tullut, sillä en ole lainkaan vanhoillinen. Liekö on joku alkukantainen, alitajuntainen puolustautumisrefleksi geeneissä? Äitiyspolille mennessä yritän pukeutua löysiin vaatteisiin jotta en näyttelisi napaani koko piirikunnalle, varsinkin kun meillä on yhteinen odotusaula lapsettomuus- ja äitiyspolin kanssa. Oma sydän on edelleen niin suuresti lapsettomuudessa, että tämä raskauden aiheuttama limbo on kyllä ihan sietämätön. Mihin minä kuulun? Pitääkö minun valita puoli?

- Spukka & Pikku-Popo 22+4