torstai 15. marraskuuta 2018

Uupumus ja syyllisyys

Kylläpä olen yksinäinen. Vaikea myöntää että näin on. Olen kysellyt seuraa kahville, lenkille ja leikkipuistoon ympäri Facebookia ja ladannut Momzien, mutta ei matchaa.

Eniten käy lasta sääliksi ja tulee paha mieli, kun sillä ei kohta kahteen kuukauteen ole ollut omanikäistä leikkiseuraa. Neuvolasta sanoivat että avoimiin päiväkoteihin ja muuhun toimintaan saa neuvoja ja apuja Pikkulapsityöryhmästä (kuten aiemmallakin paikkakunnalla), mutta Pikkulapsityöryhmästä ilmoitettiin,että neuvolasta neuvovat tallaiset asiat. Ollaan siis oltu kotona. Käyty kaksin toistaiseksi tyhjissä puistoissa. Enää en jaksaisi edes lähteä.

Avoimet päiväkodit ovat toisella puolella kaupunkia, minne kestää bussilla vaihtoineen lähemmäs tunnin. Sieltä löytyisi sisäleikkipuistokin. Pitäisi lähteä heti aamulla jotta rattailla pääsee maksutta ja silti pitää maksaa takaisin pääsystä ja jättää lapsi rattaineen bussin keskitilaan yksin maksun ajaksi.

Ollaankin yleensä pitemmät matkat liikuttu rattaitta ja useimmiten alle 6 km matkat kävellään suosiolla. Lähimpään puistoon, missä saattaa olla lapsia samaan aikaan, on matkaa lähemmäs neljä kilometriä.

Missä syödään ja mitä syödään lapsen kanssa, kun nauravat nakit ja lihapullat eivät ole vaihtoehto? Missä saa oman ruuan lämmitettyä ja missä voit vaihtaa vaipan? Minne voit mennä lenkille niin että kukaan ei nää ja itkeä?

Olen kokoajan kiukkuinen. Tiuskin, huudan ja ahdistun. Haluan olla yksin vaikka haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina ollut hyvä tutustumaan, mutta olen huono pitämään yllä kaverisuhteita. Nyt koen epäonnistuneeni, kun tuntuu ettei kukaan halua edes tutustua. Olenko niin epämiellyttävä ihminen?

Tekisi mieli laittaa lapsi päivähoitoon ihan vain siksi jotta sillä olisi ikäistään seuraa. Lähellä on useampi päiväkoti. Vaan kun en halua lastani hoitoon, vaan haluan lapselleni ystäviä. Olen itse sille esteenä, sillä en jaksa enää etsiä, eikä kukaan tule meitä täältä kotoa hakemaankaan.

Pari päivää sitten tuli taas olo, että haluaisin hypätä parvekkeelta. Alkoi naurattaa, kun muistin ettei jonkun metrin pudotus paljoa tee.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!

Ahdistaa jo etukäteen tuleva matka sukuloimaan, kun viikonlopulle tulee yhteensä kahdeksan tuntia bussissa istumista kaksin taaperon kanssa, kenellä on ollut tapana huutaa ja itkeä vähintään puolet matkasta per suunta. Ahdistaa, kun lapsi ei voi suosiolla nukkua yöllä eikä päivällä.

Pari viikkoa onnistui niin, että heijasin päikkäreille parvekkeelle. Nyt ei kelpaa parveke, vaan lähdetään kokonaan ulos ja mielellään heräillään jatkuvasti siitä huolimatta, varsinkin kun rattaat pysähtyvät.

En kestä tätä syyllisyyttä että haluaisin hetken vaan olla ja lapsi saisi seuraa muustakin kuin hajoamispisteessä olevasta äidistään. En jaksa juosta vaikka tekisi mieli lähteä karkuun edes hetkeksi.

En haluaisi edes julkaista tätä, mutta täällä minä olen ja ajattelen seinien sisällä jokatapauksessa. Koitan savumerkein kertoa, koska en osaa puhua ymmärrettävästi. Ei saisi myöntää ettei jaksa. Miksi tämä pimeys on aina niin kokonaisvaltaista?

15 kommenttia:

  1. Kuulosta ikävältä ja vähän tutulta ;( kokeile erilaisia harrastuksia kerhoja lapsen kanssa. Välillä on niitä tosi vaikea löytää!

    VastaaPoista
  2. Voi ei! Miten siellä on niin huonosti avoimia päiväkoteja?? Meillä on joka puolella kaupunkia ja toiminta on vireää. Siellä viihtyy äiti ja lapset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli mieleen että meillä on myös seurakunnalla lapsitoimintaa. Kerran viikossa on muutaman tunnin perhekerho, jossa saa lapset leikkiä ja askarrella ym. Vanhemmat (=äidit) saa jutella. Kukaan ei kysele kuulutko kirkkoon tai uskotko. Siellä on pieni hartaushetki, jossa lapset saa osallistua.

      Poista
    2. En osaa vastata miksi avoimia on niin huonosti. Ehkä täällä ei ole niin paljon lapsiperheitä?

      Poista
    3. En halua joutua tilanteeseen missä toiset puhuu uskosta (ei niinkään uskonnosta), kun ei aihe niinsanotusti hivo omaa reittä 😅 On täällä joku NNKYn muskarikin, mutta njäh. Jeesustelen kuitenkin mielummin kotona vaikka pää hajoais. Oon ehkä liian ehdoton, mutta uskon asiat ei miusta kuulu vielä taaperoikäiselle. En tiedä. Tuntuu vaan vieraalta ajatukselta. En osaa käydä kirkossakaan.

      Poista
  3. Voi ei! Olen huomannut saman.. tyhjiä leikkipuistoja yms. Suurin osa kavereista on töissä joten heidän näkeminen ei onnistu. Päivät menee aika pitkälti lasten kanssa. Joskus kaipaisi enemmän muita äitejä, mutta jossain piilossa ovat. Kokeilin myös momzieta, mutta siellä menee ikuisuus, että ns mätsää. -ikkuspikkus

    VastaaPoista
  4. Minäkin ihmettelin uudelle paikkakunnalle muuttaessa että missä kaikki seudun taaperot (joita kuitenkin pihoista päätellen on joka talossa useampia) on päivät, kun leikkipuistoissa ei ole KOSKAAN ketään? Ihme juttu. Ahdistun toisaalta ajatuksesta että pitäisi mennä pojottamaan johonkin tuntemattomien ihmisten keskelle, yksi-kaksi ei niin mutta jos niitä oliskin useampia... No, lapsesta kasvanee erakko. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos nämä meidän erakot sitten vaikka löytäisivät joskus toisensa 😂

      Poista
  5. Hei! Tässä yksi blogin hiljainen lukija. Onpa kurja tilanne. Oletko etsinyt MLL:n vauva/perhekahviloita? Niitä on monissa kaupungeissa. Kesäaikaan ovat täällä päin puistoissa. Suosittelisin myös antamaan mahdollisuuden seurakunnan avoimelle kerholle, jos sellainen löytyy. Oma kokemus niistä on, että ei siellä mitään uskontoa tuputeta. Ja suurin osa kävijöistä on normaaleja kotiäitejä eikä mitään uskovaisia. Sen hartausosuudenkin voi vaikka skipata. Täälläpäin se oli ensin ja sitten sai vapaasti mennä leikkimään/askartelemaan/laululeikkeihin (jotka oli monesti samoja kuin muskarissa) ym ja olipa siellä vielä tarjolla välipalaakin.

    Itse olen aina ollut kovin introvertti ja vauva-ajat lasten kanssa ovat olleet mieluisia kun ei niin tarvitse ihmisten kanssa olla tekemisissä, mutta toisaalta oli se myös yksinäistä kun suurin osa kavereistä asui kaukana et silloin kun olisi kaivannut aikuisten seuraa niin sitä ei kyllä ollut tarjolla.

    Viimeisenä vaihtoehtoa tietenkin voin suositella hakemaan osa-aikaista hoitopaikkaa niin saisit hieman omaa aikaa. Edes muutama tunti viikossa, jotta jaksaisit lopun ajan paremmin lapsen kanssa. Ymmärrän täysin oman ajan ja tilan kaipuun, koska itse en ole mikään kotiäitityyppi vaan kaipaan aikuisten seuraa ja omaa aikaa.
    Jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kokemuksesta :) Pitää googletella vielä lisää noista kahviloista jos joku edes vois olla täälläpäin. Tähän mennessä tutkimukset on osoittaneet niiden kuitenkin olevan kaikkien toisella puolella kaupunkia :'( Ei auta kun selvitellä ja tietty kysellä vaikka neuvolassa sitten että mitäs kakkaa se tämä on etteikö oikeasti löydy kerhoja lähempää..

      Poista
  6. Itsekin suosittelen kyllä seurakunnan kerhoja. Vauva- aikaan meidän silloinen srk järjesti esikoisvauvakerhoa, mikä oli aivan mahtava, siihen ei liittynyt MITÄÄN uskontoon liittyvää. Sieltä löytyi meille korvaamaton oma äiti- vauva piiri. Ja myöhemmin perhekerhoa, mihin liittyi alussa n. 5-10min uskontojuttu. Itse oltiin vielä usein myöhässä 15-30min, kun alkoi turhan aikaisin meille, niin sekin skippautui. Nyt esikoinen on srk:n päiväkerhossa 3krt viikko 3h ja kai niillä joku kynttilähetki/ hartaus on kerta viikkoon, mutta muuten se on ihan ulkoilua, retkeilyä, eväitä, askartelua, vapaita leikkejä, lastenlauluja ja -loruja... Ohjaajat ovat nuorehkoja eikä tod. uskonnollisen oloisia :D Suosittelen edes kokeilemaan!

    VastaaPoista
  7. Ja lisään vielä, etten ole näissä kerhoissa kenenkään vanhempien koskaan kuullut sanallakaan puhuvan uskon asioista... :)

    VastaaPoista
  8. Meillä on myös setlementtiyhdistyksellä toimintaa lapsiperheille. Siellä ei olla kyllä käyty,vaikka näköetäisyydellä sijaitsee. Monet ovat kyllä kehuneet.

    VastaaPoista